maanantai 31. joulukuuta 2012

Vanha vuosi mennä saa

Vuosi 2012 lähenee loppuaan yhtä väistämättömästi kuin seinällä, vieressäni raksuttava seinäkellokin juoksee eteenpäin.

Taas on eletty vuosi. Vuosi on sisältänyt paljon ja olen taas askelen lähempänä sitä naista, joksi haluan kehittyä ja kasvaa. Elän asenteella "kadu mieluummin tehtyjä kuin tekemättömiä asioita, ettei tarvitse myöhemmin jossitella".

Olen jo vuosikausia antanut uuden vuoden lupauksen. Itselleni. Elämä on sen verran mallillaan, ettei täyskäännöstä ole tarpeen tehdä. Ennemminkin haluan tarkastella niitä asioita, joita tänä vuonna opin ja mitä ensi vuonna voisin tehdä toisin.

Tämä vuosi on opettanut minulle paljon. Se on koulinut minusta äidin, joka itse tietää, mikä hänen lapselleen on parasta, eikä vedä palkokasvia (enää) hengityselimiinsä, jos joku sattuu asiaa ihmettelemään. Itseluottamukselleni äitiys on tehnyt vain hyvää. Kuluvana vuonna sain oikeasti tehdä töitä, etten murehtisi tulevaa etukäteen. Opin, että se syö voimavarojani monelta muulta positiiviselta asialta. Opettelin elämään tätä päivää. Mennyt ON mennyttä ja voin itse valita, annanko menneisyyteni edelleen satuttaa,  viedä voimavarojani vai annanko niiden mennä. Ja suunnata katsetta tulevaan hyvään.

Olen myös opetellut puhumaan vaikeista asioista ääneen. Kukaan lähimmistäni kun ei ole vielä toistaiseksi osoittautunut ajatustenlukijaksi. Kaikista vaikeimmissa asioissa turvaudun edelleen kynään ja paperiin, joka on osoittautunut varsin toimivaksi ratkaisuksi. Tärkeintä on se, että jaan minua koskettavua asioita, enkä vain myttyä niitä umpisolmuksi oman pääni sisällä.

Vuosi on ollut taas pinnan venyttämisen aikaa. Ensin sairasteli Aino, huimaavat 12 viikkoa putkeen. En tiedä, mistä revin voimavarat tuolloin. Kai sitä jaksoi, kun oli pakko. Hampaat yhteen purren. Sitten minulta pamahti välilevy selästä. Syksyllä minä sain nauttia kolmesta hengityselintulehduksesta ja yhdestä extreme-hampaanpoistosta. Näillä venytettiin pinnaa.

Paluu töihin oli mielenkiintoinen, mutta myös stressaava. Nelipäiväinen työviikko on käytännössä huonommin toimiva kuin teoriassa. Ei ne työt minnekään vähentyneet. Ne vain piti tehdä viidenneksen lyhyemmässä ajassa. Tämäkö harmitti (entistä) suorittajaa ja perfektionistia. Samalla minun oli opeteltava uusi suhde työhön ja työntekoon. Enää ratkaisu ei ole päivien venyttäminen kellon ympäri. Opettelin sanomaan ei, priorisoimaan ja sanomaan ei aina silloin, kun entinen minäni olisi ensimmäisenä nostanut vapaaehtoisena kätensä.

Paljon olen oppinut. Lähinnä itsestäni. Olen todella ylpeä tekemästäni matkasta ja tekemästäni työstä. Paljon on edelleen opittavaa. Saan tehdä töitä edelleen stressinsietokykyni kehittämiseksi. Minun pitää myös löytää tilaa omalle ajalle, oli se sitten muodossa missä hyvänsä.

Tuokoon uusi vuosi kaikkea hyvää teille, lukijani!

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Sanoja, sanoja

Aino puhuu. Paljon ja äänekkäästi. Pieni papupata on koko ajan äänessä. Osaksi suusta tulee käsittämätöntä, hollantia muistuttavaa mongerrusta, mutta päivä päivältä enemmän ymmärrettäviä sanoja.

Isämiehen kanssa innostuimme eräänä päivänä laskemaan tyttösen osaamat sanat. Siis ne, joita hän käyttää oma-aloitteisesti, eikä vain meidän perässä toistaen. Listaan kertyi paljon sanoja, verbejä ja substantiiveja. Adjektiiveja Aino ei vielä osaa käyttää, eikä tarvitsekaan. Sanoja kertyi pitkälti yli sata. Ainon hoitotätikin on sanonut, että tyttö puhuu todella paljon ikäisekseen.

Vaikka sanotaan, että liikkuminen ja puheen oppiminen eivät liity toisiinsa, itse uskon, että kun Aino oli hidas liikkeellelähtijä, ehti hän opetella puhumista.

On mahtavaa, kun ymmärtää suurimmaksi osaksi, mitä tyttö höpöttää. Ja jos ei ymmärräkään, Aino toistaa vakavana kulmat hivenen rypyssä sanaa niin kauan, että äiti tai isämies tajuavat, mistä on kyse. Elämä on helpottanut huomattavasti, kun on yhteinen kieli.

Parhaita lausahduksia ovat mm.
- takkotti (traktori)
- eipää oilla ja uuttolla (ei tarvinne selityksiä :-D)
- putosi (mikä tahansa, jos putoaa)
- uppista (kun itse kompastuu tai tv:ssä ollut pingviini kaatua muksahti)

Toki kävelevä lapsikin auttaa paljon, kun yli kymppikiloista vuoroin tiukaksi, vuoroin ylikeitetyksi makarooniksi heittäytyvää reuhtovaa lasta ei enää koko ajan tarvitse kantaa, vaan hän voi kävellä myös itse. Toki kävelytaitoa käytetään myös äidiltä tai isämieheltä karkuun juoksemiseen. Autotie on erityisen houkutteleva paikka. Meidän onkin tarkoitus ostaa Ainolle talutusreppu vaaratilanteiden välttämiseksi.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Ihana kyläreissu

Saimme jo ennen joulua kutsun kylään. Ihanan blogisisaren, Eevin luokse. Ilolla otimme kutsun vastaan, kun meillä on blogimaailmassa kulkeneet ajatukset ja tuntemukset kovin samaan tahtiin. Oli kutkuttavan jännittävää ajaa istua kyydissä Isämiehen ajaessa reilu puoli tuntia itään päin, etsiä oikeaa taloa ja miettiä, kohtaako sen saman Eevin, kuin mihin on netin kautta ollut ilo tutustua.

Meidät vastaanotti raikkaan kaunis nuori nainen, jolle blogin kuvat eivät anna laisinkaan oikeutta. Ollapa noin kuulas ja tasainen iho! Sylissään Eevillä oli juuri uniltaan herännyt Pikku Hurmuri. Pian ovelle tervetulotoivotuksineen tulivat myös Isäntä ja Prinsessa. Jännitys haihtui hetkessä ilmaan. Tunnelma oli leppoisa ja rento, heti alkuminuuteista lähtien. Kuin olisi tullut kylään vanhojen tuttujen luokse.

Ainon päästyä eroon vieraskoreudestaan ja vierastuksestaan, alkoivat hurmaava hymypoika ja hän juosta asuntoa ympäri. Saivatpa niin duplot, paloauto, ilmapallot kuin verhotkin kyytiä taaperoiden tohottaessa omiaan. Pikku Hurmuri väläytteli taajaan kasvoilleen silmiin asti loistavan hymynsä ja tällaisen täti-ihmisen sydän suorastaan suli. Ihanuus! Prinsessa ei jäänyt yhtään huonommaksi nappisilmineen ja luonnonkiharine kutreineen ja haleineen, joita meille lähdön hetkellä sateli lukuisia.

Aika lensi kuin siivillä ja vatsat isännän herkkupastaa täynnä oli mukava ajaa takaisin kotiin. Hymy huulilla. Tästä kyläreissusta jäi mukavan läikehtivä tunnetila rinnan alle. On ihmisiä ja sitten Niitä Ihmisiä, joiden kanssa kokee aitoa sielunyhteyttä ensi hetkestä alkaen. Eevi miehensä kanssa kuuluvat ehdottomasti jälkimmäisiin. Ihania olette. Toivottavasti tapaamme hurmaavan perheenne pian uudestaan!


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Tunnerikasta joulua

Täällä on kovin tunteikas joulunalus. Uskaltaisin jopa väittää tunteikkaampi kuin viime joulu, vaikka se oli tyttäremme ensimmäinen.

Joulun alla tapahtuneet, mieltä kismittäneet työasiat ovat väistämättä mielessä, vaikka olenkin nyt lomalla pyrkinyt siirtämään ajatukseni tietoisesti pois työasioista ja nauttimaan vapaista, levosta ja yhteisestä perheajasta. Mieltäni painaa tutun nelilapsisen perheen tilanne: molemmat vanhemmat ovat vakavasti sairaita, eikä kummankaan ennusteesta vielä tiedä. Samalla kannan myös ylöjärveläistä perhettä, joka menetti lapsensa juuri joulun alla. Olen myös haikea siitä, että Isämiehen isä nukkui pois vuosia sitten, eikä koskaan saanut mahdollisuutta tavata lastenlastaan. Tietyt henkilökohtaiset, kipeät asiat painavat kiven lailla sydäntä. Kaunis joulumaisema ikkunan takana saa myös herkistymään. Tästä joulusta ei tule suurta ilon juhlaa, vaan kaikkea leimaa haikeus.

Mollivoittoiset, suomalaiset joululaulut ovat aina herkistäneet minut kyyneliin. Tänä jouluna en ole vielä ehtinyt nukkua kaikkia univelkoja pois, vaan ne ovat edelleen rasittamassa mieltä ja kehoa. Siksi reagoin tunteilla tavanomaista voimakkaammin. Alla oleva kappale puhuttelee tänä jouluna minua kaikista eniten.

Arkihuolesi kaikki heitä, jouluglögit vahvat keitä, sillä mantelit ja rusinat peitä, juotuas juomaa näet enkeleitä.


P.S. Rakas joulupukki, tuothan minulle lisää jaksamista, positiivista energiaa ja periksiantamattomuutta - sekä jotain pientä kivaa.

torstai 20. joulukuuta 2012

Joulu

Joulu on aivan nurkan takana. Meidän joulusuunnitelmat menivät uusiksi, kiitos säänhaltijan. Meidän oli tarkoitus viettää joulua mökillä, ihanassa sinisessä hämärässä, puusaunassa saunoen ja ulkotulia ihaillen. Mutta säänhaltija päätti kiristää mökkipaikkakuntamme pakkaslukemat jouluksi lähemmäksi kolmea- kuin kahtakymmentä astetta, joten jäämme suosiolla kotiin. 40 neliön mökissä sisälläolo uhmaikäisen taaperon, anopin ja miehen kanssa kiristää yhden sun toisen hermoja, kun ulkonakaan ei voisi viettää kovin pitkiä aikoja.

Samalla, kun pieni haikeus menetetystä mökkijoulusta riipaisee sydänalaa, olen samalla myös helpottunut. Ei tarvitse pakata miljoonaa vaatekertaa mukaan. Saa viettää joulun kotona, lämpimässä. Viettää lomaa sellaisella aikataululla, joka sopii meidän perheelle, ilman, että tarvitsee kysyä kenenkään mielipidettä.

Minua ahdisti jo valmiiksi tehdä ruokaostokset tuhannen muun kanssa ryysiksessä. Pelkästä ajatuksesta nousi hihikarpalot otsalle. Siispä päätin säästää hermoja ja aikaa ja tilasin ruuat kotiovelle kuljetettuna. Muutama spesiaalituote pitää hakea erikseen kaupasta, samoin jouluherkkujen kanssa nautittavat juomat.

Huomaan monestakin asiasta olevani väsynyt. Viime viikonloppuna ostosreissulla kauniin neliäänisesti laulanut kuoro sai vedet silmiini. Aloite- ja ideointikykyni ovat painuneet lähelle nollaa. Menen nukkumaan ennen kahdeksaa aivan tolkuttoman väsyneenä. Syksy on ollut paitsi sairasteluiden täyttämä, mutta myös töiden osalta stressaava ja kiireinen. Samalla olen varmasti alitajuisesti kantanut huolta siitä, miten taaperomme pärjää hoidossa, vaikka kaikki onkin mennyt enemmän kuin hyvin.

Loma tulee todella tarpeeseen. Se onnentunne, kun ajattelen tulevaa puoltatoista viikkoa, jonka voimme koko perhe viettää yhdessä kolmestaan, on halkaista sydämen. Saa herätä ilman herätyskelloa. Saa syödä aamiaista kolmestaan joka aamu puolentoista viikon ajan. Saa nukkua päiväunia. Saa levätä, kerätä intoa ja paukkuja kevään haasteita varten.

Vielä tämä päivä, sitten alkaa kovin kaivattu LOMA!

maanantai 17. joulukuuta 2012

Arjen voimavarat

Minulta on muutamaan otteeseen kysytty, että miten olen jaksanut. Lähinnä näitä pitkiä sairastelukierteitä. Viime keväänä Ainon kolmen kuukauden taukoamaton lenssuputki oli kyllä ennätysmäisen pitkä. Tänä syksynä olen saanut itse sairastaa enemmän kuin hermot tai laki sallii.

Mikä on saanut minut jaksamaan? Kai se, että olen ollut pahemmissakin tilanteissa. Tilanteissa, joissa pahimmillaan olisi voinut lähteä henki. Kirjaimellisesti. Olen silti noista tilanteista selvinnyt kohtalaisen täysijärkisenä ja hengissä. Vahvempana.

Vaikeissa paikoissa olen tolkuttanut itselleni, että "ehkä huomenna on jo parempi päivä" ja "tämä ei voi jatkua ikuisesti". Vaikka nuo sanat kuulostavat ääneen sanottuna kolisevan tyhjyyttään, mutta kun on kovilla, alkaa repiä toiveikkuutta ihan mistä vaan. Ihan mistä vaan. Kun on siinä rajalla, jaksaako enää, on valmis tarttumaan kaikkiin oljenkorsiin, joilla jaksaa taas yhden päivän lisää.

Tiukoissa paikoissa Isämies on ollut korvaamaton. Hän on jaksanut leikkiä lapsen kanssa iltaisin, kun itse olen ollut raatoväsynyt, pinna kireällä tai muuten vain ottanut päähän. Hän on jaksanut hieroa vaimoparan kireitä hartioita ja antaa sen lohduttavan halauksen juuri silloin, kun sitä olen eniten tarvinnut. Hän on luonut lohduttavilla sanoillaan toivoa silloinkin, kun oma usko on meinannut loppua. Vaikka joskus on tehnyt mieli väsyneenä huutaa takaisin, "ei tämä lopu ikinä", niin silti hän on jaksanut luottaa, uskoa ja valaa moisia tunteita minuunkin. Näistä ISO kiitos hänelle! <3

lauantai 15. joulukuuta 2012

Se blogipasta

Olen kokkina sellainen, että joko jumitan pitkään samoissa resepteissä tai sitten kokeilen uusia. Tänään päätin vihdoin kokeilla The Blogipastaa, joka on kiertänyt blogeissa jo pitkään. Tiedättehän tämän yrtti-avokado-juusto-chili -pastan, joka on niin helppo valmistaa, ettei sen teossa voi epäonnistua.

Pasta oli ihan hyvää, mutta en suoraan sanottuna ymmärrä sitä kovaa kohkaamista tästä ruokalajista. Ei se ollut mikään tajunnanräjäyttävä, erityisen mieleenpainuva tai kielen mukanaan vievä elämys. Ehkä sitä tulee tehtyä toistekin, mutta todennäköisesti vähän muunneltuna (kuten minulla on useimmiten tapana).

perjantai 14. joulukuuta 2012

Lapsi somessa


Somemaailmassa käydään aika ajoin keskusteluita yksityisyydestä. Lähinnä lasten yksityisyydestä. On trolleja, jotka pilaavat päivää. On niitä, jotka varastavat toisten kuvia ja esittelevät niitä ominaan. On niitä, jotka ottavat itsestään tai perheestään vain sellaisia kuvia, joissa ei näy kasvot. On niitä, jotka jakavat koko elämänsä somessa. On niitä, jotka vetäytyvät koko blogi/somemaailmasta em. syistä.

Pidän blogia, jokainen uusi lukija ja kommentti lämmittää minua suuresti. Sen tunnustan. Mutta samalla olen tarkka yksityisyydestäni. Alussa blogistani tiesivät vain lähimmät kaverit. Sitten laitoin blogin asetukset väljemmälle ja nyt blogissani on ilahduttava määrä lukijoita päivittäin. Sen kautta olen tullut entistäkin tarkemmaksi siitä, mitä ja miten kirjoitan itsestäni, Isämiehestä tai Ainosta. Etten kirjoittaisi jotakin sellaista, josta meidät voisi liian helposti tunnistaa.

Minulle blogi toimii verbaalisena jumppa- ja oman pään purkupaikkana. En koe tarpeelliseksi laittaa esille omaa tai Isämiehen pärstää. Ainostakin laitan mieluusti ei-kasvollisia kuvia julki (silloin erittäin harvoin kuin mitään kuvia postauksiini laitan). Onhan hänellä jo hyvinkin tunnistettavat, persoonalliset piirteet. Saman linjan olen ottanut henkilökohtaisessa Naamakirja-profiilissani. Siellä ei ole yhtään kuvaa Ainosta. Se on tietoinen valinta. En halua laittaa lapseni kuvia minnekään jenkkifirman omistamille sivuille, joissa pätee jenkkilainsäädäntö. Ei kiitos. Jaan kuvia Ainosta sähköpostitse tai muiden kuvanjakopalveluiden kautta ystäville ja sukulaisille. Niin kauan, kuin Aino ei ole tarpeeksi vanha päättämään itse puolestaan, haluaako hän naamakuvansa jaettavaksi somepalveluissa, minä teen valinnan hänen puolestaan. Ja päätän olla jakamatta.

Toiset paljastavat enemmän, toiset vähemmän. Toiset jakavat blogissaan kaiken positiivisesta raskaustestistä ja limatulpan koostumuksesta lähtien. Itsesensuuri on minulla aika kova ja jo ennen kuin alan naputtaa tekstiä, moni aihe karsiutuu pois. Saati sitten kuvamateriaalista.

Olen kyllä kuullut olevani rajoittunut, vanhanaikainen tai vähintään natsi, kun en laita kuvia jakoon.
Tiedän olevani joidenkin mielestä mielipiteiteni kivikaudelta tai vähintäänkin rajoittunut. On se oikea elämä ja sitten on some-elämä, jossa näkyy vain rajattu osuus siitä oikeasta elämästä. Tänä päivänä, kun moni on valmis laittamaan itsensä likoon esim. tosi-tv:n tähtenä, ovat näkökantani vähintäänkin vanhanaikaiset. Mutta so what? Itse olen miettinyt, että "kerran netissä, aina netissä". Aino on ennemmin kuin huomaammekaan koulussa. Mitä tapahtuu, jos koulukaverit sattuisivatkin löytämään hänestä noloja kuvia netistä? Koulukiusaus on yksi pahimmista tavoista satuttaa lasta. Itse varmistan, että ainakaan tällaista materiaalia hänestä ei löydy muiden saatavaksi.

Jokainen elää somessa omalla tavallaan. En ole missään nimessä pidä huonona niitä vanhempia, jotka laittavat jälkikasvunsa kuvia someen tai kritisoi muiden ihmisten tapaa elää elämäänsä. Kukin tehköön itse ratkaisunsa niin kuin parhaaksi itse kokee. Minä koen vahvasti näin, mutta tämä on taas yksi vaikea valinta muiden joukossa. On sen vain jännä, miten eri tavalla asioita tekevä ihminen on taas kummajainen.

torstai 13. joulukuuta 2012

Pysähdys

Tänään pysähdyin. Vedet tulvivat silmiini.

Katsoin tuota blogin oikeassa palstassa olevaa kuvaa, jossa Aino on kenguruhoidossa sylissäni vajaan viikon ikäisenä. Tuntuu, kuin tuosta kuvasta olisi samalla ikuisuus ja samaan aikaan, kuin se olisi ollut eilen. Tuntuu käsittämättömältä onnelta, että tuolloin kaksi- ja puolikiloisesta rääpäleestä on kasvanut vahvatahtoinen, paljon puhuva ja osaava taapero. Pieni rakas, joka on osoittanut minulle entistäkin selvemmin, mitä tosi rakkaus on. Mitä äidinrakkaus on. Kuinka valtaisia tunteita pieni ihminen voikaan äidissään saada aikaiseksi. Kuinka ihmetystä aiheuttavia uudet kasvupyrähdykset ja taidot ovatkaan. Aino, kiitos, että muutit koko elämäni.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kova sana

Aino on nyt siinä vaiheessa, että oma tahto alkaa tulla päivä päivältä selvemmin esiin. Viikonloppuna mökillä anoppini hieman ilkikurinen ilme kasvoillaan lausahti: "te olette vielä helisemässä tuon pikkuihmisen oman tahdon vuoksi, kun se on jo nyt noin vahva". Epäilemättä.

Nyt kaikki on ei. Ihan sama, mitä tyttäreltä kysyy, kun vastaus on selvä. Vaikka olisi nälkä, silti ruokakehotukseen pitää sanoa ei. Vaikka haluaisi ulos, silti ulkovaatteiden pukemista pitää vastustaa kuin olisimme viemässä lasta teuraaksi eikä leikkipaikalle.

On vain kolme asiaa, johon tyttösemme ei vastaa kieltosanalla.

Ensimmäinen on kylpy. Sitä hän rakastaa niin antautumuksella, että koko kylppärimme on kylpytuokion jälkeen kuivauksen tarpeessa.

Toinen on pastilli. Ksylitolipastilli, jonka hän saa ruokailun päätteeksi. Hienoa, kun osaa vielä itse sanoa: "pattilli, pattilli". Ja jos sitä ei sillä sekunnin sadanosalla saa, kun sitä vaatii, alkaa draamaprinsessamme monologi, johon liittyy olennaisena osana tekokyyneleet, suun mutristaminen ja heittäytyminen maahan mahalleen makaaminen.

Kolmas on nukkumaanmeno. Olen usein ja suurella sydämellä kiittänyt Luojaa siitä, miten helppoa nukkuminen meillä on. Oli kyse päivä- tai yöunista. Maitohömpsyt sylissä, suukot, vilkutus ja hyvän unen toivotukset. Taapero höpöttelee pinniksessään muutamasta minuutista puoleen tuntiin, ilmeisesti unileluilleen. Kertoneeko päivän tapahtumista? Joka tapauksessa unien jälkeen ko. lelut löytyvät ihan eri puolilta sänkyä kuin nukkumaan mennessä. Sitten taapero nukahtaa. Useimmiten nukkuu 10-tuntiset unet keskeytyksettä. Päivällä hirsiä vedetään keskimäärin puolestatoista - kahteen tuntia.

Olen todella onnellinen tuosta nukkumisasiasta. Minä kun pitkään pelkäsin, että lapsi on perinyt minun (diagnosoidun) unihäiriöni ja nukkuu aina huonosti. Onneksi pelkoni osoittautui (tässäkin asiassa) turhaksi.

121212

Tänään oli "maaginen" päivä, päivämäärä, joka ei toistu. Tätä on toitotettu jo pitkään. Minulle päivämäärät 290208, 081108 ja 300611 ovat minulle PALJON maagisempia kuin tämä päivä.

29.2.2008 kosin nykyistä Isämiestä perinteisellä kosiokirjeellä. Olin sinänsä ikävä ihminen, kun lähdin tuoksi viikonlopuksi viettämään tyttöjen viikonloppua Tampereelle ja siinä sitten yllätetty mies pääsi miettimään, mitä vastata. Illalla sain runomuotoon puetun myöntyvän vastauksen kysymykseeni ja meidän vihittiin 08.11.08, tasan vuosi ensitreffiemme jälkeen.

Ja tuo viimeisin päivämäärä nyt tuskin yllättää ketään. Se on Ainon syntymäpäivä.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Blogiahdistusta


Minua vaivaa blogiahdistus. Suurin ahdistus liittyy ajan puutteeseen ja kirjoittamiseen. Tarvitsen jonkin sortin inspiraation, että saan tekstiä aikaiseksi. Usein naputtelenkin useamman tekstin putkeen, kun inspis iskee ja ajastan ne sitten postautumaan teille myöhemmin. Usein minulla on mielessä asioita, ilmiöitä ja tunteita herättäviä asioita, joista olisi hieno kirjoittaa, mutta ehdin unohtaa kaikki päässäni suunnittelemani hienot lauseet, ennen kuin ne ehtivät näyttöruudulle. Pitäisi ruveta kantamaan mukana pientä muistikirjaa aina, että aatokset saisi kirjattua jonnekin ylös. Kun tämä pää on nykyisin niin hatara, että huju käy läpi pään, kun korvaan käy tuuli ja pään sisuksissa kaksi harmaata aivosolua törmäilevät toisiinsa.

Olen pitkään karttanut (mamma)blogeja, joissa koti on ihanan musta-valkoinen tai beige. Kaikki tavarat aina kohdillaan ja näyttää siltä, kuin sisustuslehden kuvausryhmä olisi juuri poistunut paikalta. Äiti ja lapset kuin muotilehdestä, esitellään täydellisiä, kauniita ja ah-niin-kalliita vaatteita ja joissa äiti rakastaa olla kotona, jossa hän harva se päivä leivoskelee suklaacookieseja, ja näyttää siinä sivussa täydellisestä. Itse pidän eniten elämänmakuisista, aidoista blogeista.

Joskus mietin, kuka tahtoo lukea blogiani. Blogistaniasta kun löytyy lahjakkaampia kirjoittajia kuin minä. En kirjoita lennokkaasti. Viljelen omituista huumoriani vähintään rivien välissä (tuskin kukaan muu ymmärtää sitä huumoriksi kuin minä itse). Liitän blogiini kuvia.... no, tunnustan, aivan liian harvoin. En esittele kauden muotivaatteita, enkä reseptejä (vaikka niitä olisi oikeasti jaettavaksi asti). Muistikortilla olisi kaikenlaisia otoksia taaperosta, mutta en saa sen vertaa aikaiseksi, että saisin ne siirrettyä koneelle, käsiteltyä ja liitettyä blogiin. Sorry!

Minä olen aina ollut kirjoittaja. En suinkaan se, jolla on välttämättä luokan terävin kynä, mutta olen aina nauttinut kirjoittamisesta. Siitä asti, kun opin raapustamaan lyijykynällä kirjaimia vihkoon. Olen aina nauttinut siitä, että saan purkaa ajatuksiani paperille. Kirjoitan itseäni varten. Että on jokin paikka, josta voin lukea ajatuksiani vielä vuosien päästä. Iloitsen lukijoistani ja etenkin saamistani kommenteista. Ne tuntuvat timanteilta arjen piristäjinä ja kertovat siitä, että sillä virtuaalitodellisuuden toisella puolella on oikeasti ihmisiä, jotka oikeasti lukevat näpyttelemiäni tekstejä.

Nyt haluan kuulla teiltä, mistä haluatte minun kirjoittavan? Kun usein tuntuu siltä, että oma inspis on hukassa ja sisimmässä on kuitenkin syvä halu kirjoittaa muutakin kuin yhdentekevää diibadaabaa. Auttakaa. Pliis!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Kaiken se kestää vai kestääkö?

Minulla on tunnetusti, kuten olen usein blogissanikin maininnut, lyhyt pinna. Huumorintajuni on sen sijaan aika monimuotoinen ja revin huumoria joskus tilanteista, joissa muut eivät näe mitään humoristista. Se on minun tapani selvitä tiukista tilanteista.

Tänä syksynä olen joutunut koetukselle. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen pelkästään on välillä aika haasteellista. Aluksi Ainon vatsavaivat veivät hänet eliminaatiodieetille. Sitten alkoi minun kolmen keuhkoputkehtulehduksen kierteeni. Kaksi ja puoli kuukautta meni on-off-on sairastaessa. Sitten sain tehokkaat tropit. Ehdin jo henkäistä helpotuksesta: nyt on tämän (alku)talven tautisaldo sairastettu. Sitten vanha vatsahaavani alkoi oireilla. Ei hätää: kotoa löytyy lääkkeet siihen(kin).

Perjantai-iltana kroppaani alkoi kutista. Laitoin sen talven kuivattaman ihon piikkiin. Yöllä iho alkoi kutista niin pahasti, että olin oikeasti hyppiä seinille ja repiä esim. korvanlehteni irti. Jotakin raapimisestani kertoo sekin, että pidin puoli yötä Isämies-parkaakin hereillä. Aamulla, kun heräsin, puolta kroppaani peitti erittäin ankarasti kutiseva, ryhelmäinen, punainen nokkosrokko. Ei muuta kuin päivystykseen. Syytä ei löydetty, mutta sain onneksi niin hyvät tropit, että sunnuntaina ainoa muisto ihottumasta oli arka iho. Ehdin jo hetken verran hymyillä. Kunnes. Tänä aamuna suustani kuului pahaenteinen rusahdus. Tunsin heti, että yhdessä takahampaassani tuntuu sellaisia tuntemuksia, joita siellä ei pitäisi olla. Isämies vahvisti pelkoni todeksi: kaksi vuotta sitten juurihoidettu hampaani on nyt kolmena palasena. Eivät ottaneet minua tänään hammaslääkäripäivystykseen, kun kuulemma tällaista vaivaa ei korjata päivystyksessä. Mitä nyt en pysty puremaan mitään toisella puolen suuta. Toivottavasti alkuviikosta pääsisin hampilääkärin vastaanotolle. Vähän pahoin pelkään, että kovia kokenut hammasparkani saa lopullisen hävitystuomion. Mitä sen jälkeen, se jää nähtäväksi.

Vaikka nämä jutut ovat pieniä murheita ystäväperheen isän leukemian rinnalla, alkaa oma pinna ja huumorintaju loppua. Jatkuvat terveysmurheet suoraan sanottuna v*tuttavat. Joskus vain tuntuu, että kaikki menee pieleen. Ja että vastoinkäymiset ikään kuin kertautuvat, kun yhdestä on selvitty, on seuraava oven takana. Mietin, kuinka paljon kuraa pitää vielä sataa niskaan? Omasta puolestani vastoinkäymiset saisivat olla tässä ja välillä meidän perheeseen saisi tulla myös niitä hyviä uutisia.


Oikeastihan kaikki ei suinkaan mennyt pieleen, ei OIKEASTI. Joskus vain tuntuu siltä. Oikeasti elämässäni on vaikka kuinka paljon hyvää, mutta ihminen on usein sellainen, että sitä kiinnittää voimakkaasti huomionsa vain siihen, mikä menee päin persusta.

Töissä asiat menevät putkeen ja vetämäni projekti etenee paremmin kuin hyvin. Olen siitä todella innoissani. Ainon kasvua ja kehitystä on huikeaa seurata. Isämies on ihanasti jaksanut hoivata väsynyttä, stressaantunutta ja joskus pahantuulista/suista vaimoaan. <3

Olen miettinyt, yrittääkö joku suurempi voima vihjata, että voisin useammin hehkuttaa niitä hyvin olevia asioita? Kun niitä on oikeasti paljon! Pitäisi vain arjen tohotuksen keskellä muistaa ne hyvin olevat asiat. Eikä vain muistaa, vaan sanoa ne ääneen. Huspois kaikki negatiiviset märinät ja tilalle positiivisia sanoja. Erityisesti niille lähimmille, olivat he sitten (ihania) kollegoja töissä tai rakkaita kotona.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kiireminä

Eniten nykyisessä elämässäni minua rassaa jatkuva kiire. Kliseisesti kaipaisin arkeeni muutaman lisätunnin. En käyttäisi sitä lisätuntia töihin. Plaah. En todellakaan. Siihen riittää mainiosti se seitsemän ja puoli tuntia päivittäin. Joskus sekin tekee tiukkaa.

Kaipaan noita lisätunteja töiden ulkopuolelle. Että olisi aikaa edes harrastaa jotakin. Kai tätä bloggaamista voisi kutsua harrastukseksi, kun teen sitä säännöllisesti ja nautin siitä. Mutta kaipaisin sitä, että minulla olisi tälle enemmän aikaa. Enemmän aikaa lukea laadukkaita blogeja. Enemmän aikaa kommentoida, olla läsnä. Edes virtuaalisesti. Enemmän aikaa lukea, kehittää itseäni, nauttia lempilehdestäni (Kodin Kuvalehdestä). Tai edes rasittaa tätä kroppaani liikkumalla.

Mutta ei. Tuntuu, että koko ajan olen menossa tai tulossa jostakin, kaikki asiat jäävät viittä vaille valmiiksi, viimeistä silausta vaille. Energiaa ei ole mihinkään ylimääräiseen ja kaivaudun ihanaan, lämpöiseen pesääni unille jo kahdeksan jälkeen illalla. Ei ihmekään, että tätä aikaa kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun sellaiselta minusta todellakin tuntuu. Tuntuu, että olen matkalla jonnekin, mutta samalla olen jumissa ja etenemiseeni vaikuttaa se, miten muut liikkuvat ympärilläni. Usein huomaan olevani jumissa jossakin tilanteessa vain sen vuoksi, etten osannut ennakoida tai suunnitella jotakin tilannetta etukäteen. Että elämääni ohjaa yhä useammin joku ulkopuolinen tekijä. Naapurin mersukuski, joka ajaa muista piittaamatta. Kaahari, joka vaarantaa muiden terveyden holtittomalla ajotavallaan. Pappa, joka käy autolla kaupassa kerran kuussa ja jonka havaintoelimet eivät jo iän vuoksi ole enää aivan parhaimmillaan. Toivoisin, että voisin itse vaikuttaa elämääni enemmän. Nyt tuntuu siltä, että olisi aika satsata omaan hyvinvointiini. Kun voin itse hyvin, ihmiset ympärillänikin voivat hyvin.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Tönkkösuolattu lumiukko

Nyt, kun pakkanen huitelee lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä astetta, joutuu aika tarkkaan miettimään, mitä tuolle taaperolle laittaa päälle, jotta hänelle ei tule kylmä. Hoitotäti kun vie lapset kahdesti päivässä pihalle, mikä on mielestäni hieno juttu. Aina ulkoillaan, kun se vain on mahdollista. Toki hänelläkin on pakkasrajat.

Tänään, kun mittari näytti aamulla -17, puin tytölle seuraavat vaatteet:

  • bodyn, sukkahousut ja sukat
  • velourhousut ja paidan
  • mummin kutomat villapaidan ja villahousut
  • Reiman fleecehaalarin
  • tämän kaiken päälle vielä Reimatecin talvihaalarin
Päähän ManyMonthsin villaisen kypärämyssyn ja PoP:n toppahatun, käsiin Ruskovillan aluslapaset ja Elsa Pitkäsen legendaariset rukkaset ja jalkoihin mummin kutomat villasukat ja karvavuoriset talvikengät.

Näissä asusteissa tyttö näyttää tönkkösuolatulta lumiukolta. Mutta hoitotätikin sanoi, että tytöllä oli sopivasti päällä, kun olivat ulkoilleet toista tuntia kerrallaan tänään. Se on tärkeintä. Varpaat ja sormet olivat lämpimät kotiin tullessa. 

Minulle on vanhana partiolaisena tärkeää se, että kun ollaan ulkona, pukeudutaan sään mukaisesti. Ei haittaa, vaikka olisi kylmää tai märkää, kun päällä on sopivasti oikeanlaista vaatetta ja kassista tai kotoa löytyy lisää kuivaa päällepantavaa, jos vaatteet sattuvat kastumaan. 

tiistai 4. joulukuuta 2012

Varattu tyttö

Tiedoksi sitten kaikille jonona odottaville poikaystäväkandidaateille, meidän Aino on jo varattu. Hoitokaveri Niilo, 2v. on ilmoittanut isona menevänsä Ainon kanssa naimisiin. Hupaisaa.

Uusi titteli


Tässä eräänä päivänä tajusin, että olen lakannut tietyille pienille ihmisille olemasta olemasta oma itseni, persoonallinen henkilö, verkkotyöläinen, Elli. Kun vien tai haen lastani hoidosta, kuulen olevani Ainon äiti. En Elli, sukunimestä nyt vielä vähemmän väliä. Lapsille on tärkeää tietää vain se, että olen Ainon äiti.

Tämä tulee todennäköisesti jatkumaan vielä piiiiitkään. Ai kuka Elli? En mä tiedä, ketä tarkoitat. Ai SEN Ainon äiti?! NYT mä tiedän ketä sä tarkoitat. Itsekin tunnustan puhuvani tiettyjen lasten äideistä tähän tapaan, kun en ole koskaan tullut kysyneeksi kyseiseltä naiselta hänen etunimeään. Sinänsä minua ei haittaa tulla kutsutuksi tyttäreni äitinä, koska sitähän minä ensisijaisesti olen. Mutta sen TAJUAMINEN kesti näillä aivoilla vähän aikaa, saati sitten sen, että tuossa maailmassa ei ole mitään väliä, mitä teen työkseni tai mikä etunimeni on.


sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Tahtoo!

Aino tahtoo jo voimakkaasti. Milloin mitäkin. Onneksi kaikkea ei voi saada.

Postiluukusta kolahtaneet lelukuvastot ovat nyt suuri hitti. Niitä plarataan monta kertaa päivässä, tavaroita osoitellaan ja tullaan kertomaan niiden nimiä. Yhdestä asiasta olen tänä joulunalusaikana onnellinen. Tänä vuonna Aino ei vielä tiedä, että tavaroita voi tahtoa ja kuvastossa olevia tuotteita voi joulupukki tuoda mukanaan aattoiltana. Todennäköisesti jo vuoden päästä saamme kuulla tahtoo tahtoo -virttä monen tuotteen kohdalla.

En halua, että joulusta tulee tavarajuhla lapsemmekaan kohdalla. Mieluummin kestävää ja laadukasta, ja mieluummin määrästä tinkien. Lahjalistalla ovat mm. junarata, duplot, pahvinen, itseväritettävä leikkimökki, uimakellukkeet ja keinuhevonen. Kaikki lahjoja, joista varmasti riittää iloa pitkäksi aikaa ja jotka eivät heti hajoa tyttösen joskus kovakouraisissa otteissa.

Yhden vaatimuksen olen mummien ja kummien lahjaostoksille asettanut: ne eivät saa pitää ääntä. Olimme tässä taannoin kylässä paikassa, jossa oli enemmän kuin laki sallii kaikenlaisia vilkkuvia, välkkyviä ja soivia leluja. Aino oli kyläpaikassa tohkeissaan ja totta kai kaikkia piti päästä vuorotellen testaamaan. Kotimatkalla, päänsärkyisenä huokaisin: onneksi meillä ei yhtään ainoaa öykkämöykkäävää lelua kotona, eikä tule, jos se meistä riippuu.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Ruokaa netistä

Olen jo vuosikausia marmattanut siitä, miksei Suomesta saa verkkokaupasta ruokaa. Kaikkea muuta tuntuu netin ihmemaasta saavan, kotiinkuljetuksella tai ilman.

Nyt toiveeni (ja varmasti monien muidenkin toive) on vihdoin kuultu. Kyllähän tähänkin asti ruokaa on voinut tilat pääkaupunkiseudun Alepoista kympin hintaan kotiinkuljetettuina. Mutta pihinä en mieluusti maksa Alepan hintoihin edes kympin lisää, että ne tuodaan kotiovelle. Nyt maamme suurin Prisma eli lähi-hypermarketimme Kannelmäessä on avannut ruuan verkkokaupan, jossa on 20 000 artikkelin valikoima. Tällä hetkellä kotiinkuljetus kattaa vain Kannelmäen ja lähialueet, mutta uskoisin, että palvelu laajenee jatkossa.

Tein tänään ensimmäisen tilauksen Foodie.dm:n palvelun kautta. Tilaus hoitui näpsäkästi kotisohvalta ja tarvittaessa onnistuu vaikka kännykkäsovelluksella. Normiverkkokaupan tapaan valitset listalta tuotteet ja lopuksi laitat tilauksen vetämään. S-bonukset ja viivan alla oleva summa veloitetaan tuotteita toimitettaessa. Muutama verkkokaupan tekninen yksityiskohta ei ole ihan loppuun asti hiottu (näihin kiinnitän ehkä tavanomaista enemmän huomiota, kun itse työskentelen verkkopalveluiden kanssa arkityössäni). Näistä annoinkin erikseen palautetta. Sain itse valita, milloin tuotteet toimitetaan kotiin. Ne olivat todella huolellisesti pakattu kasseihin. Toisessa kassissa olivat kylmää vaativat tuotteet, toisessa kuivatavarat. Huolellisesti ja järjestelmällisesti pakattuina. Eniten kuitenkin korpeaa se, että meiltä laskutettiin tavaroita toimitettaessa toisen perheen tuotteista, ja takkiin tuli kahdeksan euroa. Ei iso summa, mutta siitäkin lähti palautetta.

Aino ei erityisemmin nykyisin pidä kaupassakäynnistä. Hän alkaa venkoilla ostoskärryissä, huutaa ja metelöidä. Siispä kaupassakäynnit on vedetty meillä minimimiin, ja jos vain mahdollista, teemme ruokaostokset ilman häntä. Nyt näitä tilanteita on helpottanut ne autokärryt, mitä löytyy ainakin suurista automarketeista. Aino istuu auton ratissa hymy korvasta korvaan, tööttäilee ja flirttailee kanssakulkijoiden kanssa. Mutta jos minulla on mahdollisuus valita, nautinko hätäisestä ostosreissusta raivoavan taaperon kanssa vai että joku keräilee ja tuo kauppatavarat suoraan kotiovelle maksua vastaan, ei minun tarvitse paljoa miettiä, kumman vaihtoehdon valitsen. Tähän asti, kun olemme autottomina tehneet koko viikon ruokaostokset kerralla (toki täydennysreissuja joskus tulee), painavat selkäreput  olkapäitä painaen ja käsiä kymmenellä sentillä venyttävät ostoskassit eivät ole tähänkään asti olleet suuria ilonaiheitamme. Kiitos Foodie! Vielä kun saatte nettikaupan toimimaan asiakaslähtöisesti, meistä tulee vakiasiakkaitanne!

Minussa hyvää

Olen huomannut blogeissa pyörivän Naked-kampanjan. En kuitenkaan napsaise naamastani kuvaa, koska en todellakaan ole kovinkaan kuvauksellinen aamuviideltä herätyskellon riistettyä minut kahden lämpimän peiton alta arkitodellisuuteen.

Sen sijaan pyrin keskittymään niihin asioihin, jotka ovat minussa ulkoisesti kunnossa. Voisin toki keskittyä myös kalpeaan ihonväriini, syksyn viileiden kelien innoittamaan couperosaani tai suuriin ihohuokosiini, mutta nyt haluan kirjoittaa niistä asioista, josta olen tyytyväinen

1. Paksut hiukset. Olen saanut niistä koko ikäni kiitosta. Hiuksia on määrällisesti enemmän kuin laki sallii. Mutta kun olen niin tumpelo käsistäni, osaan laittaa sen aina vain yhdellä tapaa. Voisiko joku opettaa minulle laittamaan tukkaani edes kolmella eri tavalla? Tarjoan kahvit pullalla siitä hyvästä.

2. Kauniit silmät. Ei siniharmaissa ole mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa, mutta omasta mielestäni silmäni ovat ilmeikkäät, sopivan suuret ja antavat myös tilaa meikille näkyä.

3. Vahva kroppa. Nuorempana harmittelin sitä, että olin luokan pisin ja isoin tyttö. Eikä pelkästään painollisesti. Olen perinyt sukumme naisten leveän selän ja vahvat jalat. Jotakin kropastani kertoo se, että teinivuosina minulta kysyttiin kuntosalilla, että kiinnostaisiko kehonrakentajan ura. Kysyjä oli tosissaan, ja tiedän itsekin, että jos jaksaisin/ viitsisin rehkiä kuntosalilla, saisin aika pian näkyvät lihakset. 

4. Kurvit. Vaikka minulla on leveä selkä ja lantio, on niiden välillä kaunis kurvi. Oli painoni sitten yli- tai alipainon puolella, kurvit säilyvät. Olen tästä todella iloinen. 

5. En ole koskaan kärsinyt suuremmista iho-ongelmista. Teininäkään ihoni ei kukkinut pahemmin, vaan olen päässyt finnien kanssa aika vähällä. 

Minulla on takana suuria kamppailuja vartaloni kanssa. Aikoinaan syömishäiriön kanssa kamppaillessani, ruumiinkuvani oli todella vinksallaan. Pyrin opettamaan Ainolle, että hän on kaunis juuri sellaisena kuin on. 

torstai 29. marraskuuta 2012

Stressiä pukkaa

Viime aikoina töissä on riittänyt stressiä. Normityönikin on aika hektistä, mutta kun viikon työtunneista niistetään kokonainen päivä pois, ja neljässä päivässä pitäisi saada viiden päivän työt aikaiseksi... Do I have to say more?

On vain tehtävä tiukkaa priorisointia, kun kaikkea ei millään ehdi tekemään. Se on jännä, miten suhteeni työhön on muuttunut niin radikaalisti Ainon saamisen jälkeen. Nyt työ ei ole enää prioriteetti yksi, en suostu venymään tai venyttämään päivää turhaan. Toki, jos on joku juttu, joka on PAKKO saada, esim. johdolle, niin yksittäisiä poikkeuksia voin toki tehdä. Ja aiemmin, kun kannoin (ainakin ajatustasolla) töitä kotiin, enää en sitä tee. Kun ei niitä oikein ole aikaakaan iltaisin miettiä, kun eräs pieni ihminen pitää kotona kiireisenä. Eniten olen ihmetellyt tuota, miten nykyisin oikeasti pystyn jättämään työt työpaikalle.

En pidä itsestäni stressaantuneena. Ensin kärsii kroppa. Unet jäävät vähiin ja fibromyalgia saapuu harrastamaan tylsää, äänekästä monologiaan luullen olevansa suurikin stara. Tämä ei kuitenkaan riitä. Stressi muuttaa myös muutenkin kulmikasta persoonaani. Positiivinen puoli minusta jää varjoon ja minusta tulee turhankin vakava tiuskija, joka on kuin persiiseen ammuttu ampiainen (kiitos ihanasta lainasanasta kaverini P). Lisäksi nykyisin huono keskittymiskykyni laskee lähelle nollaa.

Kyllä, tunnen kirjaimellisesti eläväni ruuhkavuosia.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Puutteessa

Tajusin juuri eräs päivä, kuinka kaipaankaan tiettyjä asioita aiemmasta elämästäni.


  • Shampanja. Aina huono viinapääni on muuttunut olemattomaksi. Kahden lasin jälkeen alan joko sammaltaa tai leukaperäni alkavat uhkaavan toistuvasti vetäytyä kohti lattialistoja.
  • Brunssi. Oi, kuinka ihanaa olisikaan mennä brunssille pitkästä aikaa. En kuitenkaan jaksa käydä kaikkia stadin brunssipaikkoja läpi vain löytääkseni sen, jossa on leikkinurkkaus.
  • Itseni hoito. Vitsailin tänä aamuna sekä Ainolle että isämiehelle, että kyllä minullekin kelpaisi, että joku meikkaisi naamani aamulla työkuntoon, kampaisi tukan, pesisi hampaat ja vielä kantaisi minut perille asti töihin. Kyllähän minä yritän muistaa tehdä jonkun naamion kasvoilleni joka viikonloppu, mutta ah, hieronta tekisi terää. En vain saa aikaiseksi varata sellaista, kosmetologista nyt puhumattakaan.
  • Aikuinen seura vapaa-ajalla. Joskus olisi ihana vain istua alas aikuisten kesken, lätistä muutakin kuin perheeseen ja lapseen liittyvää ja vain nauttia siitä, että sinua ei tarvita juuri hetkeen mihinkään muuhun.
  • Yksinolo. Olen aina viettänyt aikaa paljon yksin, jo lapsuudesta lähtien. Minä olen tarvinnut oman aikani, olin parisuhteessa tai en. Nyt olen kohta puolitoista vuotta ollut äiti, ollut Ainosta erossa yhden yön, isämiehestä viisi. Kaipaisin hetken omaa aikaa. Sitä, että voisin tehdä mitä huvittaa, aivan itsekseni, kenenkään mielipidettä kysymättä. Todennäköisesti en tekisi mitään ihmeellisempää, mutta kaipaan yksinoloa. Omien ajatusteni kanssa leikittelyä, hiljaisuutta.
  • Tanssimista. Rrrrrakastan tanssimista. Se iski tajuntaan kuin metrinen ratakisko Forkin keikalla. Lanteeni alkoivat liikkua kuin jonkun alkukantaisen voiman saattelemana. Samalla minulle tuli hyvin vahvoja muistikuvia niistä hetkistä, kun olen saanut tanssia varpaani mustiksi ja paita hikoontuen selkään kiinni. Laittanut silmäni kiinni ja antanut musiikin viedä.
  • Kirjoja. En ole lukenut kuin kaksi kirjaa Ainon syntymän jälkeen (ja nekin ovat Vuoden mutsi - ja Jetlagissa-kirjat). "Pahimpina" lukuvuosinani luin kalenterinkiertämällä yli 300 kirjaa. Kyllä. Eikä mitään keveitä sadan sivun novellikokoelmia, vaan kolmesataasivuisia jättiläisiä. Tunnen oloni nykyään niin levottomaksi, että minulla varmasti kestäisi aikaa päästä lukumoodiin, saada tämä levoton pääni rauhoittumaan lukemaan. Mutta kirjat, suuri rakkauteni, kuinka teitä kaipaankaan. Sitä, että saan kääntää sivuja, antaa silmieni juosta tekstiriveillä, sitä, että kirjan tarina alkaa elokuvan lailla juosta silmieni edessä.
  • Kaupoissa haahuilu. Eräs lempipuuhiani ennen oli haahuilla ruokakaupassa. Katsella hyllyjä, tutustua ajan kanssa uutuustuotteisiin, hypistellä pakkauksia. Välttämättä ostamatta mitään. Vain se, että saan rauhassa katsella, ihmetellä ja kierrellä. Nyt ostokset tulee tehtyä pikavauhtia, ostoslistaa armeijamaisen tiukasti noudattaen, kaikki ylimääräiset kurvit reitiltä karsien. Vain siksi, että vaunuissa istuu yksi kärsimätön yksilö.
  • Uni. Olen ollut unihäiriöinen nelivuotiaasta. Vaiva diagnosoitiin pari vuotta sitten ja sittemmin olen saanut apua "vaivaani". Mutta silti uneni on, etenkin stressiaikoina, hyvin pätkittäistä. Asiaa ei helpota kuorsaava puoliso tai viikonloppuaamuisin aikaisin heräävä taapero. Minä en osaa nukkua korvatulpat korvissa. Nukunkin niin levottomasti, että ennen puoltayötä ovat moiset tippuneet korvistani ulos.

    Kaipaan monia asioita, ja moni edellämainituista voisi hyvinkin solahtaa lisämausteeksi arkeemme. Kun vain saisin aikaiseksi.
Mitä sinä kaipaat äitiyttä edeltäneeltä ajalta vai kaipaatko mitään?

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Saturday night

Meillä oli isämiehen kanssa treffit lauantai-iltana. Oli ihana pynttäytyä ajan kanssa, laittaa korkeat korot ja uusi mekko päälle.

Aloitimme iltaa pikkuruisessa, mutta tunnelmallisess italialaisrestaurant Comassa. Meillä on isämiehen kanssa tietyt ravintolasuosikit (esim. ensitreffipaikkamme New Bamboo House tai Mange Sud), joissa käymme säännöllisesti. Mutta usein haluamme testata, kulunaristeja kun olemme, ennen kokemattomia paikkoja. Helsingissä on se "paha" puoli, että valinnanvaraa on niiiin paljon. Usein turvaudummekin ystäviemme suosituksiin ja/tai Eat.fi arvioihin.

Coma oli todella positiivinen kokemus. Jo alkuruuat, gorgonzola-etanat ja bruscetta, maistuivat erinomaisille. Pääruuat, scampirisotto ja scampi-jättikatkaravunpyrstöpasta, olivat täydellisiä. Sen syötyäni huokaisin jopa tarjoilijallemme, etten ole ikinä syönyt yhtä hyvää pastaa. Aterian kruunasi paitsi erinomaiset viinit, mutta myös taivaallinen talon kakku ja creme brulee. Coma saa minulta suuret suositukset. Kaksi asiaa kannattaa huomioida, jos sinne haluaa syömään. Ravintolassa on laskelmieni mukaan vain 24 asiakaspaikkaa eli varaus on syytä tehdä hyvissä ajoin. Pöydän saattaa saada vielä samalla viikolla, jos tulee illallistamaan viideltä tai sitä ennen. Ravintolan pöydät ovat aivan vieretysten, joten mitään intiimiä illallista on Comasta turha odottaa. Mutta minusta tuntui, että samalla tavalla se kuului asiaan, kuin kauniit aterimet, käsinpuhalletut vesilasit, suuri määrä kynttilöitä ja  erinomainen palvelu.

Vatsa täynnä oli hyvä jatkaa matkaa. Isämies pitää örinämusasta, ja minä vähän kevyemmästä, mutta meillä on myös muutama yhteinen suosikki. Yksi näistä on jo vuodesta 1996 estradeja kiertänyt a capella -yhtye Fork. Aleksanterin teatterissa pyörii heidän uusi show'nsa Electro Vocal Circus. Show ylitti taas odotukset (tämä on kolmas kerta, kun saamme nauttia Forkista livenä). Huikaisevaa ääniakrobatiaa, hillitöntä huumoria (yleisö ulvoi ääneen ja minulla on vieläkin vatsalihakset kipeinä), visuaalisuutta myöskään unohtamatta. Nautin sydämeni kyllyydestä aina, kun joku laittaa itsensä peliin täysillä. ISO respect. En suuremmin välitä Lady Gagasta, mutta kun Pokerface pääsi vauhtiin, pomppasin ylös penkistä muiden mukana tanssimaan ja laulamaan mukana. Jos teet sen virheen ;-), ettet mene/ pääse katsomaan heidän show'taan, katso se edes FST:lta uutenavuotena.

Huikea lauantai-ilta, joka sai fiiliksen kattoon, suupielet pitkäksi aikaa ylöspäin ja makuhermot hyrisemään. Saimme myös isämiehen kanssa rauhassa juteltua niistä elämän tärkeistä asioista, jotka arjen pyörityksessä uhkaavat unohtua. <3

lauantai 24. marraskuuta 2012

Hyödyllinen olo

Tällä viikolla minulla on käynyt kaksi (kestovaippa)lainaamoasiakasta. Ensimmäinen haki isompia vaippoja kokeiluun lähes silmissä kasvavalle jälkikasvulleen. Toisen kanssa saimme pähkiä imujen riittävyysongelmia. Vaikka minulla ei ole antaa patenttiratkaisuja, koska lapset ovat erimallisia, pissivät eri määriä ja myös äitien makumieltymykset ovat erilaisia. Mutta nyt, kun kestoilua on takana reilu vuosi, voin sanoa itsekin oppineeni jotakin. Jos kantapään kautta oppimastani on jollekin muulle hyötyä, olen siitä enemmän kuin onnellinen.

Eilen käyneen asiakkaan kanssa tuli keskustelua vastikkeista. Sitten tajusin: meillä jäi Ainolta muutama purkki vastiketta käyttämättä, jossa on vielä päiväyksiä jäljellä. Olen miettinyt, mitä tehdä niillä, kun en ihan viitsisi kolmea pannukakkuakaan niistä väsätä. No, tyrkkäsin ne tälle mammalle mukaan. Nyt olo on iloinen, kun pystyin oikeasti olemaan hyödyksi.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Mistä olla onnellinen

Olen perusluonteeltani positiivinen ihminen. Kaivan vaikka mustimmasta mustasta (koska sekin on nähty) jotakin positiivista. Vaikka usein minusta näkyykin se ironinen, sarkastinen ja negatiivinenkin puoli, ajattelin, että on aika listata hyviä asioita elämässäni.


  • Keuhkoputkentulehduskierre alkaa vihdoin olla voitettu matsi. Astmalääkkeet eivät auta sanottavasti, mutta olo on kuitenkin paranemaan päin. Vihdoin.
  • Lapsi ei ole sairastanut hoitoonlähdön jälkeen kuin kaksi silmä- ja yhden korvatulehduksen. Vain.
  • Hän viihtyy hoidossa erinomaisesti ja painoa on kertynyt kolmen hoitokuukauden aikana kaksi lisäkiloa :-)
  • Olen saanut painoprojektiani eteenpäin eli kolmessa kuukaudessa on tippunut miltei viisi kiloa. JEI!
  • Anoppi ja äitini asuvat lähellä. He ovat aina innoissaan tulossa hoitamaan Ainoa, jotta me saamme Isämiehen kanssa kahdenkeskistäkin aikaa.
  • Äidilläni oli taannoin synttärit ja vien hänet alkuvuodesta teatteriin. Tiedän, kuinka hän pitää kahdenkeskisistä kulttuuririennoistamme. Pitäisi useammin järjestää hänelle tämänkaltaisia yllätyksiä.
  • Aino nukkuu. Keskimäärin puoli kahdeksasta puoli seitsemään heräämättä. Luulen, että hän herää yön aikana kerran tai useammin, mutta nukahtaa omin avuin itse.
  • Enää kuukausi joululomaan! Silloin saan rauhassa kokata jouluruokia, leipoa jouluherkkuja ja nauttia olosta ilman kelloa. 
  • Minulla on maailman parhaat työkaverit.
  • Tykkään töistäni edelleen aivan älyttömästi.
  • Tytär ja mies ovat maailman parhaat <3

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tahtoo äksönii

Tajusin just, että meillä käy aivan liian vähän vieraita. En mä mitään pönötysjuhlia kaipaa, vaan rentoa yhdessäoloa kavereiden kanssa. Nuorempana pippaloita ja yhdessäoloa oli harva se viikonloppu. Oli pyjamabileitä, herkutteluhetkiä, leffamaratoneja, tyttöjen ihonhoito/meikkaus/juoruilu/karkkiöveri-iltoja. Minne ne kaikki ovat kadonneet?

Toki tunnustan, että ikä alkaa jo joissakin asioissa painaa, mutta silti viime aktiviteettiviikonlopun jälkeen huomasi, kuinka paljon iloa ja virtaa kavereiden ja rakkaiden sukulaisten tapaaminen antaakaan.

Kyllä ymmärrän, että kalenterit ovat täynnä, työelämä kovin hektistä ja kiirettä piisaa kaikilla saroilla, mutta hei, eikö muka ehditä järjestää kivaa yhdessäoloa? Vaikka työni on luonteeltaan sosiaalista, kaipaan silti vapaa-aikanakin ihmisiä ympärilleni. Rentoilua ja hengailua kavereiden kanssa. Kuka tulee messiin?



tiistai 20. marraskuuta 2012

Voimauttava viikonloppu

Viikonloppuun mahtui paljon ihania ässiä:

  • suklaata Suklaafestareilla
  • skumppaa
  • sukulaisten tapaamista
  • sushia
  • syntymäpäiväkekkereitä
  • sohvailua
  • shoppailua
  • sielua hoitavaa kahdenoloa ja kynttilänvaloa
  • sydäntä lämmittävä tapaaminen ystäväperheen kanssa
Nyt taas jaksaa vähän paremmin tätä marraskuun pimeyttä. Minulla on sekä sarastusvalo että kirkasvalolamppu käytössäni, mutta tuntuu, että tämä pimeys vetää minusta kaikki mehut.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Laidasta toiseen

Edellisessä postauksessa puhuin taaperomme karttuvasta sanavarastosta. Lapsi on alkanut hokea "ittu". Kauhukseni ensin luulin, että olen sanonut jonkun kirosanan ääneen ja tuo kaikkea perässä toistava muru on oppinut jonkun kirosanan. Sekunteja päässäni pyöri, miten selitän asian äidilleni, joka on seurakuntapenkin vakikuluttaja. Sitten henkäisin syvään, kun tajusin, ettei lapsi, Luojan kiitos, hoekaan kirosanaa, vaan "kiitos":ta. Kyllä ne käytöstavat pitää olla pienelläkin.

Tuntuupa tuo omineen meidän vähän oudon, mutta hyvän huumorintajun. Itse olen saanut outoja katseita töissä, kun heitän armotonta läppää, lähinnä itsestäni. Sarkasmi ja ironia ovat vaikeita taiteenlajeja, ja eihän nyt suomalainen voi itsestään pilaa tehdä. Paitsi minä.

Toki, kun taaperosta on kyse, vaihtuu tunnetila sekunnin kymmenesosassa toiseksi. Äsken naurava ja ilakoitseva lapsi onkin silmänräpäyksessä itkupotkuraivaritilassa. Onneksi sentään meillä vanhemmilla tunnetilojen vaihtelu kestää vähän kauemmin.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Puhekone kasvaa

Ettei bloggaaminen menisi pelkäksi sairaskertomukseksi, on taas ihmeteltävä tuota pientä, isoa taaperoamme. Se, millä vauhdilla hän oppii uusia asioita, on mykistyttävää. Vastahan tuo alkoi kävellä, nyt jo melkein juostaan.

Koko ajan tulee tulvimalla uusia taitoja ja kaikkea vanhempien sanomaa tai tekemää pitää yrittää matkia. Olin yksi päivä pudota sohvalta ja ensin luulin kuulleeni väärin, kun tytön suusta kuului ensi "i-aa-aa, i-aa-aa" ja myöhemmin "tookkuen". Aino laulaa! Samalla hämmentävää, mutta ihastuttavaa ja hämmästyttävää. Ja se, miten tuon ikäinen lapsi osaa yhdistää asioita ja muistaa. Luulin, että tietyt jutut olisivat ajankohtaisia sitten, kun ikää on mittarissa enemmän. Kuten se, että jos Aino saa kännykän käteensä, laittaa hän se oikeaoppisesti korvalle ja aloittaa höpöttämisen. Lopuksi hän vilkuttaa ja sanoo heihei. Ja puhe muutenkin. Tuo lapsonen ei ole hetkeäkään hiljaa, vaan koko ajan saamme kuunnella hänen ihastuttavaa siansaksaansa, jossa on joukossa tunnistettaviakin sanoja. Ja niiden määrä kasvaa koko ajan huimaavaa tahtia.

Ja millä tahdilla lapsi kasvaa myös fyysisesti: vaatekoossa mennään 86:ssa. Jotkut isot kasikymppiset mahtuvat vielä päälle, suurin osa on aikapäivää sitten jäänyt pieneksi. Nyt vain pitäisi alkaa hommata isompia vaatekokoja kaappiin, mutta kun minä v-i-h-a-a-n vaateostoksia... Aino on nyt ollut hoidossa kolme kuukautta ja sinä aikana neidin paino on noussut kahdella kilolla? Miten niin maistuu ruoka hyvin? :-D Usein käykin niin, että tyttönen syö hoidossa niin isoja annoksia, että päivällinen kotona jää kokonaan väliin ja vasta iltapuurolla saamme pöytäseuraa. Mutta kiva huomata, että pienikokoisena ja keskosena syntynyt on nyt kirinyt koossa ikätoverinsa kiinni.

P.S. Ja ettei listalta ihan kokonaan sairausosio jäisi päivittämättä: kolmen keuhkoputkentulehduksen ja antibioottikuurin jälkeen keuhkoni ovat siinä tilassa, että niiden avuksi tarvitaan kahta eri astmalääkettä. Se, jäävätkö nämä ilokseni pidemmäksikin aikaa, jää nähtäväksi. Todennäköisesti käytän niitä vain kuukauden - kaksi ja jatkan sitten ilman. Toivoa sopii.

torstai 15. marraskuuta 2012

Lapset vs. aikuiset

Vaikka nautinkin kahdenkeskisestä ajasta Isämiehen kanssa kylpylässä, en katsonut pahalla illallisella tai kylpylässä mellastavia tai juoksevia lapsia. En katsonut aiemminkaan (siis lapsettomana).

Nyt mainostetaan all-inclusive-lomia-aikuisille kohteisiin, jossa EI ole lapsia. Mikä lapsissa on nyt niin kamalaa? Toki lapsista lähtee ääntä ja vilinää ja vilskettä, mutta mielestäni ne 18 vuotta täyttäneet känniääliöt aiheuttavat sata kertaa enemmän häiriötä kuin lapset ikänä. Minullekin kelpaisi loma (ja etenkin lentomatka) sellaiseen kohteeseen, jossa ei saa kertaakaan pahoja katseita vain sen vuoksi, että mukana on vaahtosammuttimen mittainen kanssareissaaja.

Joskus, kun olemme bussissa ja Aino aloittaa märinänsä (hän kun ei jaksaisi istua edes varttia paikallaan), olen tuntenut niskaani pureutuvien katseiden polton. Kerranpa kuulin jopa kahden mummeliinin puhuvan ääneen: "on se kumma, kun nykyäidit eivät saa lapsiaan hiljaisiksi". Olin niin tyrmistynyt kommentista, että en keksinyt mitään nasevaa vastattavaa. Kun jäin bussista pois, katsoin edellämainittuja rouvia murhaavalla katseella. Jos bussissa ahdistaa lapsien melu, miksi ihmeessä ei kulje omalla autolla/ taksilla??

Tai miksi ihmeessä ihmisten pitää tunkea siihen keskiväliin kolmea pysäkinväliä aiemmin kun jää pois, kun siinä on muutenkin ahdasta kahden äidin ja kahden vaunulaisen olla? Tai tungetaan siitä ohi niin, että joko äiti, lapsi tai vaunut saavat mukavaa osumaa isosta kassista?

Yhtä vähän sympatiaa keräävät ne mammat, jotka kulkevat bussissa vaunut poikittain, kahden vaunujen tilan vieden ja sitten kehtaavat vielä napista, kun joku toinen vaunuileva kansalainen tulee kyytiin.


keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Mistä saa lisää hermoja?

Olen muutaman kerran aiemminkin maininnut vahvatahtoisesta taaperostamme. Ja siitä, minkä mittaiset tämän mamman hermot osaavat pahimmillaan olla.

Ei siinä vielä mitään, kun tyttö huutaa taukoamatta, koko ajan volumetaso nousten: "anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-anna-ANNA-ANNA-ANNA" (ja tämä toistuu about tuhat kertaa). Mutta sitten, kun annat sen, mitä lapsi halajaa (yleensä jotakin niinkin viatonta kuin kaapissa oleva pipo tai maissunaksu), tyttö heittäytyy lattialle, alkaa sätkiä kuin kala kuivalla maalla ja huutaa vähintään yhtä pontevasti "eijei-eijei-EIJEI".

Tai kun jonkun vaatekappaleen (jota ei kahteen päivään suostuttu laittamaan edes päälle) laittaa pesupussiin, tulee toisen maailmansodan aikaisen pommihälyttimen kaltainen äänireaktio. Tai jos lautasen, jossa on teelusikallisen verran ruokaa (jota juuri äsken ei suostuttu syömään), viekin keittiöön pestäväksi, alkaa hirveä märinä.

Kun lapsi sätkii lattialla, ulisee korviahivelevästi, yleensä kysyn: mikä hätänä, mikä harmittaa. Joskus tuntuu siltä, ettei lapsi raivarinsa aikana kuule eikä näe mitään (tunnistan kyllä oman olotilani :-D). Rauhallisesti puhuminen auttaa JOSKUS noin viideksi sekunniksi, jolloin on seuraavan raivarin aika.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kahdenlaista hoitoa

Perjantaina lampsin taas työterveyslääkärille. Siellä vierähti hetki jos toinenkin. Hoitolistalla kun oli kolme eri asiaa. Sain uudet antibiootit kolmanteen keuhkoputkentulehdukseen. Jos tauti ei hoidu tällä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa antibiootti tippumaan suoraan suoneen. Kotona syötävistä lääkkeistä kun ei kuulemma enää löydy tarpeeksi jytyjä mun tarpeisiin. Sain samalla kortisonipiikin lonkan limapussintulehdukseen ja pääsen kokeilemaan "uutta" lääkettä pehmytkudosreumaan.

Aino lähti eilisaamuna ensi kertaa yökylään. Meitä vähän jännitti Isämiehen kanssa, vaikka tiesimme, että äitini hoivissa tytön on hyvä olla. Sitten kurvasimme pitkin Sipoon hiljaisia teitä, kaunista loppusyksyn maisemaa ihaillen, kohti Haikon kartanoa. Emme olleet varanneet mitään hoitoa, vaan nautimme porealtaista, lämminaltaista, uimisesta ja mun ehdottomasta lempparista, höyrysaunasta. Itse rentouduin jo saunassa niin, että olin vähällä nukahtaa sinne. Sitten pitkästä aikaa piilarit silmiin, vähän normaalia enemmän väriaineita naamaan, pitsimekko ja korkeat korot ylle ja kohti illallista. Sekään ei pettänyt odotuksia. Ihana, läpättävä kynttilänvalo, pöydässä oleva täydellinen ruusu, edessä oleva niin herkullisen näköinen annos, ettei sitä olisi malttanut syödä ja se, että sai keskittyä nauttimiseen sen parhaan seuran kera (ilman keskeytyksiä). Naapuripöydässä oli nuori perhe, jonka poika istui syöttötuolissaan koko illallisen ajan tosi nätisti. Aino ei istu ikinä niin rauhallisesti ja huokaisinkin Isämiehelle: "ihana syödä piiiitkästä aikaa kaksin". Hän ymmärsi heti, ja iski minulle silmää. Oli mahtavaa keskustella syvällisemmistäkin asioista, keskittyä kuuntelemaan toista ja puhua sydämen syvistä sopukoista kumpuavaa tekstiä, jolle ei muka arjessa ole aikaa.

Illan kruunasi meidän perheen vakio: lauantai-illan brittidekkari ykköseltä. Kun sen sai nauttia (lääkkeiden takia holiton) jääkylmä siiderilasi kädessä, käden ulottuvilla käsintehtyjä (suklaa)praliineja ja saman peiton alla Isämiehen kanssa, oli illan nautinto täydellinen. Kyllä kelpasi yhdistää keramiikkahääpäivän juhlinta isänpäivään.

Minä nukuin niin hyvin kuin kipuilevalta lonkaltani ja tukossa olevalta nenältäni pystyin. Heräsin vasta kahdeksalta, johon aikaan en muista heränneeni viimeiseen... vuoteen (?). Kahdenkeskinen aika teki meille molemmille hyvää, mutta yhtä ihanaa oli hakea tyttö hoidosta. Äitini luona hän oli ollut taas itse herranterttu, mutta heti, kun tulimme paikalle, alkoi tyttö ilmaista ikäväänsä känkkäränkkäilemällä. Mutta nyt sitäkin taas jaksaa, kun sai vähän hengähdystaukoa. Toinen hoidoista, kahdenkeskinen laatuaika, osoittautui hyvinkin toimivaksi. Sen sijaan jään jännityksellä odottamaan, toimiiko myös reseptillä saatu kuuri yhtä hyvin. Pitäkäähän peukkuja!

torstai 8. marraskuuta 2012

Tahdon

Neljä vuotta sitten oli jännittävä päivä. Meidät vihittiin Isämiehen kanssa kauniissa, tunnelmallisessa, pienessä tilaisuudessa, jossa olivat vain lähimmät perheenjäsenet ja ystävät läsnä. Häät pistettiin pystyyn pikavauhtia,  vai mitä sanotte kuuden viikon järjestelyajasta keskellä buukatuinta pikkujouluaikaa? Häistä tuli meidän näköiset, näin sanoivat vieraatkin. Vieläkin vedet nousevat silmiin, kun muistelen tuota ihanaa iltaa ja kaikkia ympärilläni olevia rakkaita.

Neljä vuotta on mennyt todella nopeasti. En vaihtaisi päivääkään pois, vaikka välillä on ollut hyvinkin kivikkoisia jaksoja. Jos minun olisi pakko valita uudestaan, olisi helppoa sanoa uudestaan Tahdon jatkaa matkaani juuri tämän ihmisen kanssa. Aiempi avioliittoni kun oli täysi katastofi, ja olen elävä esimerkki siitä, että joskus vaihtaminen kannattaa. Mutta nyt voin sanoa: mitä sitä parasta huonompaan vaihtamaan.

Sain taas ihanan lahjan Isämieheltä. Hän osaa kyllä lahjojen ostamisen taidon. Hänen ostamansa korun kuvaus kuvaa aika hyvin myös minua persoonana:
"Ainoa on persoonallisen, määrätietoisen ja modernin naisen koru. Hopeaan istutetut kirkkaat vuorikiteet tuovat vahvaan, rohkeaan koruun ripauksen herkkyyttä ja haurautta."

Siippani kestää oikutteluni, lyhytpinnaisuuteni ja rumat sanani silloin, kun olen pahalla päällä. Hän joutuu välillä aika koville, mutta onneksi sana Anteeksi ei ole minulle vieras. Se ei toki oikeuta edellämainittuihin asioihin, että voisin kaiken kuitata yhdellä sanalla. Mutta kun tiedän käyttäytyneeni huonosti, osaan myös pyytää anteeksi.

En olisi voinut hienompaa miestä rinnalleni saada. Nyt kohta puolentoista vuoden aikana hänestä on kuoriutunut myös mitä mahtavin isä. <3

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ei pysty, ei kykene

Juuri, kun edellinen tauti loppui (2. antibioottikuurin päättymisestä on viikko aikaa), niin tänä aamuna heräsin tukossa olevaan nenään. Päivän aikana join töissä neljä isoa kupillista vihreää teetä, illalla olen tropannut kotona vitamiineja ja mustaherukkamehua. Ainon toinen silmätulehdus on paranemaan päin (poikaystävät ovat vaarallisia ;-), ja nyt vain pidän peukkuja, että itse välttyisin siltä.

Miksi aina silloin pitää sairastua, kun tiedossa on jotakin kivaa? Tällä viittaan viikonloppuna odottavaan tyttösen ensimmäiseen yökyläilyyn ja siihen, että me vanhemmat menemme juhlistamaan sekä neljävuotista aviotaivalta että isänpäivää Haikon kylpylään. Hemmottelu tekeekin meille ihan hyvää kaiken arkisen keskelle.

Aivot ovat jossakin syväliisterissä, väsymyksen määrä on järjetön kohtuullisen hyvistä yöunista huolimatta ja kroppa tuntuu isokokoisen tankkiauton yliajamalta. Pahoittelut. Palaan kuitenkin toivottavasti paremmissa sielun ja ruumiin voimissa lähipäivinä. Paljon minulla olisi postausideoita ja ajattelin tehdä blogilleni alasivunkin "kestovaippailun a-b-c". Mutta juuri nyt ei pysty, ei kykene.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Sängyssäni on nyrkkeilijä

Isämiehen suusta tämä lausahdus tuli eräänä iltana. Kieltämättä muistutan rannetukineni ja purentakiskoineni nyrkkeilijää. Lupasin, etten mojauta kovin kovaa, jos Isämies sattuu kuorsaamaan. Kova kohtalo miehellä joutua nukkumaan nyrkkeilijän vieressä ;-) Tosi romanttista!

Olen saanut nauttia purentakiskosta jo parin vuoden ajan. Se on hammaskalustoni pelastus. Minä kun narskutan hampaitani todella lujaa ja hammaslääkäri varoitteli ennen kiskon hankintaa, että viisikymppisenä minulla ei ole enää hampaissa purupintoja ja joudun siitä edespäin syömään vain liemiruokia. Kaltaiselleni herkkusuulle tuollainen kohtalo olisi pahin mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Tästä viisastuneena varasin heti ajan purentakiskon hankintaan. Hyvästi jäivät jatkuvat pää-, niska- ja poskikivut. Vaikka purentakiskoon tottuminen vei aikansa, on se ollut elämäni yksi tärkeimmistä hankinnoista.

Rannetuet sain ystävikseni tänä syksynä. Jo kesällä huomasin, että sormiani tikuttelee, ne puutuvat ja niitä pitää ravistella. Töihinpalattuani vaiva vain paheni. No, meninpä sitten työterveyslääkärin juttusille. Rannekanavaoireyhtymähän se, äidiltä perittynä. Jippiaijee. Onneksi se pysyy kurissa noissa yökäyttöisillä rannetuilla. Nyt käteni toimivat taas lähes normaalisti, eivät tikkuile tai puudu. Hyvä niin. En nimittäin riemusta kiljuen odota mahdollista tulevaa käsileikkausta.

Olen vuosien varrella tottunut siihen, että tapaturma-alttiina ihmisenä olen vähän väliä jostakin kipeä. Ihan vaan omaa koheluuttani. Isämies vitsailikin ihmettelevänsä, miten minulle ylipäätään on myönnetty tapaturmavakuutus aikoinaan. Se ei kuitenkaan riitä, että kolhin itseäni pöydänkulmiin, nyrjäyttelen löysiä nilkkojani aika ajoin ja sitä rataa, on ilonani myös pehmytkudosreuma a.k.a. fibromyalgia. Se on aktivoinut tänä syksynä pahemmaksi kuin kymmeneen vuoteen (jonka se on "ilonani" ollut).

Niille, joille fibro on vieras sairaus, kerron oireista lyhyesti. Tiedät varmaan, miltä kropassa tuntuu liian kovan jumpan tai salitreenin jälkeen. Kolottaa, mutta se menee päivässä-parissa ohi. Minulla ei mene. Lihaksissani on jatkuvasti "myrkytystila" päällä ja kroppani tuntuu 24/7 siltä, että päältäni olisi ajanut maantiejyrä tai vähintään olisin treenannut liian kovaa. Kun tätä jatkuu ympärivuorokautisesti parisen kuukautta, alkaa pinna kiristyä. Etenkin, kun tähän liittyy myös suhteettoman kovaa väsymystä (joka ei mene pois nukkumalla vuorokauden ympärikään), niin olen aika heikossa hapessa juuri nyt. Yleensä en syö mitään lääkkeitä säännöllisesti, mutta nyt minunkin on pakko antaa periksi ja käydä lääkärin juttusilla, josko näille kivuille voisi tehdä jotakin. Minä en tahdo enää jaksaa tämän kipu-väsymyksen kanssa, ja läheisenikin joutuvat kärsimään entisestään kiristyneestä pinnastani.

torstai 1. marraskuuta 2012

Odotettavissa

Olen tainnut muutaman kerran aiemminkin mainita, että olen tosi kärsimätön tyyppi. Aino on vienyt ykkössijan minulta, mutta en tule yhtään huonona kakkosena perässä. Varsinkin, kun jostakin innostun, sitä pitäisi päästä heti tekemään. Jo abikalenterissa luki: "E:lle on aivan turha sanoa: tämän voi tehdä huomenna, kun E tekee sen joka tapauksessa jo tänään." Pitää edelleen paikkaansa :-D

Nyt en malttaisi odottaa kahta asiaa. Huomista mökille lähtöä tai Ainon dieetin päättymistä. Dieetti on alkanut hyvin. Ilmavaivoja on selvästi vähemmän, kiinteät tuotoksetkin ovat kiinteytyneet, eivätkä ole enää niin limaisia. Toivottavasti tällä kokeilulla saadaan metsästettyä se ainesosa, joka on oireet aiheuttanut. Itse epäilen vahvasti vehnää, joka on kuulemma viljoista pahin. Mutta aika näyttää.

Huomista mökillelähtöä odotan kovin. Emme ole päässeet mökille sitten... elokuun. Meidän piti mennä sinne jo syyskuussa laittamaan mökkiä talviteloille, mutta sairastumisten vuoksi reissu jäi silloin välistä. Nyt mukaan lähtevät molemmat isoäidit. Se tarkoittaa Isämiehelle ja minulle vähän kahdenkeskistä aikaa. Odotan innolla, että pääsen miehen kanssa kaksin saunaan, ja sitä, että on joku muukin viihdyttämässä taaperoa mökkimatkan ajan sekä perillä. Mökki on ollut minulle aina tärkeä paikka, jo lapsesta saakka. Vaikka nykymökkimme ei ihan tilaratkaisuiltaan vastaa enää kolmen sukupolven vapaa-ajanviettopaikkaa, silti nautin siellä olosta ja elosta. Pääsen ihan eri tavalla irti arjesta ja työkuvioista mökillä kuin kotiviikonloppuina. Saa tehdä fyysisiä hommia konttorissa istumisen vastapainoksi, rymytä metsässä ja kantaa metsän saalista ämpäreittäin kuistin portailla siivottavaksi. Tuntuu, kuin noista mökkiviikolopuista saisi energiaa eri tavalla jaksaa joskus haastavaakin arkea.

Paikallaan pysy mä eeeen

Siinä on puolensa ja puolensa, kun lapsi alkaa liikkua itse. Toisaalta on ihanaa, kun lasta ei tarvitse enää joka paikkaan kantaa. Ainakin minun käsissäni tuollainen staattinen kymmenen kilon punnus alkaa tuntua aika pian.

Mutta asiassa on myös ne toiset puolet. Olemme aikapäivää sitten hylänneet toiveen mennä koko perheenä joulukonserttiin. Kun eihän tuo liikkumaan innostunut yksilö malta pysyä viittäkään minuuttia paikallaan. Joko heittäydytään ihan keitetyksi spagetiksi korviehivelevän ihanasti ulisten tai sitten jäykistellään rautakangen tavoin ja hakataan takaraivoa vanhemman rintakehään niin, että kumisee. Ei kiitos. Ei kumpikaan.

Sama raivo iskee bussissa, vaikka matkaa olisi vain kymmenen minuuttia. Auta armias, jos paikallaan pitäisi istua kauemmin. Bussissa usein pukkaa tuskanhikeä otsalle, kun ollaan vasta puolessavälissä matkaa ja tyttö huutaa kuin hiuksia kiskottaisiin yksitellen irti päästä. Ah, kanssamatkustajien hermot. Maissinaksut toimivat onneksi edelleen, samoin karjalanpiirakka tai rusinat. Tai ravintolassa ruokaa odottaessa apuina toimivat kirja(t), lempipehmolelu ja ruokalista.

Kaupassa taaperomme istuu sentään ihan nätisti ostoskärryissä, mutta muuten paikallaanolo on pahin kirosana ikinä. Paitsi silloin, kun äiti/ isä silittää, tekee ruokaa tai jotakin muuta, mihin tarvitsisi kaksi kättä. Juuri sillä punaisella sekunnilla lapsen on päästävä syliin. Silloin harvoin kun tyttösemme auton kyytiin pääsee, hän istuu ihan nätisti maisemia katsellen tai takapenkkiseuralaisen kanssa "leikkien".

Jollakin tapaa lohduttavaa taas kerran kuulla, ettemme ole "ongelmamme" kanssa yksin. Oi mutsi mutsi kirjoitti samasta aiheesta hetki sitten. Seuraavan kerran, kun lapsi riekkuu bussissa ja itsellä meinaa mennä hermot, alan hokea mantraa: tämäkinvaihemeneeohi, tämäkinvaihemeneeohi, tämäkinvaihemeneeohi.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Tunnemylläkkää

Eilen oli kumma päivä. Ensin sain hirveät kilarit töissä. Ihan syystä (tällä kertaa, toim. huom.). Eräs organisaatiomme ulkopuolinen konsultti oli hääräillyt omiaan mun lempilapsen parissa. Sehän ei käy. Laitoin konsultin aika suorin sanoin ruotuun. Aloitin puhelin: veemäinen pilkunviilaaja viestinnästä täällä terve.

No, asia saatiin kuntoon. Kunnes pääsin tarkemmin tarkastelemaan, että mitä kyseinen herra oli saanut ko. hiekkalaatikolla aikaiseksi. Ei jeskamandeera! Olin kirjaimellisesti repiä hiukseni päästä. Vai mitä sanotte seuraavasta lausemuotoilusta:

"Loppukäyttäjä ei ole IT-yksikön liiketoimintasovellusten kohderyhmä, vaan hän tavoittaa järjestelmäalustojen tai hallinnointijärjestelmien tarjoamat palvelut muiden yksiköiden liiketoimintasovellusten kautta (esim. intranet) tai alla olevien infrapalveluiden kautta (esim. Helpdesk)."

Eipä tämä vielä riittänyt. Juuri ennen töistä lähtöä sain puhelun. Puhelun, että läheinen yhteistyökumppanini on saanut YT-neuvotteluissa potkut. Menin sanattomaksi. Sovin hänen seuraajansa kanssa palaverin. Muuten sanoin, että olen sanaton, mykistynyt ja suruissani, ja ehkä saan jotakin muutakin suustani keskiviikkona olevassa palaverissa kuin "eikä, miksi, tosi kurjaa, mä en ala". Tosi paha mieli. Yhteistyökumppanin kanssa kun on ollut tosi kiva tehdä töitä, ja kun on synkannut henkilökemioidenkin puolesta. Nyt surettaa. Näitä YT-uutisia on kuulunut taas ihan liikaa.

Kun pääsin kotiin, olin aivan uuvuksissa. Mitäpä keksii neiti? Sotkee koko ruokailualustan ruualla ja kaataa vielä mukillisen maitoakin päälle. Purin kieleni vereslihalle, etten olisi huutanut kapteeni Haddockin kaltaista kirosanalitaniaa ääneen. Laitoin lapsen jäähylle omaan huoneeseensa ja siivosin sotkut laskien sataan. 

Ei ihme, että illalla väsähdin jo alta aikayksikön. Päivä oli ollut täynnä ääripään tunteita, niin hyvässä kuin pahassa. Minä kun herkkänä ihmisenä reagoin vahvasti kaikkeen. Onneksi päivään mahtui myös muutamat hyvät naurut ihanien kollegoiden kanssa, ettei ihan jääty miinuksen puolelle. Ja onneksi tällaisia päiviä ei tule ihan joka päivä vastaan, ei, Luojan kiitos, edes joka viikko.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Dieetille

Tyttösemme joutuu dieetille. Enemmän se tekisi terää mammalle, mutta nyt on laitettava vaakakuppiin lapsen hyvinvointi.

Ainon tuotokset ovat olleet viimeiset neljä kuukautta todella löysää, lähes maitokakkaan verrattavaa. Lisäksi pienen iho on lehahdellut vaippa-alueelta tulipunaiseksi lähes joka toinen päivä. Samalla iho on ollut rikki, kuuma ja kosketusarka. Onpa ollut iltoja, jolloin itseäkin on alkanut itkettää vaipan pukeminen selvästi kipeälle lapselle. Illat ja yöt ovat pelastaneet Bepanthen ja hahtuvaimu ihoa vasten.

Tähän on saatava joku roti. En halua enää katsoa kipeää lasta. Olkoonkin, että hän ei näytä kipuilevan vatsaansa ja rupsautuksetkin saavat vain hihityksen aikaiseksi, päästäjässä itsessään. Tyttö tuntuu muutenkin perineen äitinsä herkän suoliston. Auta armias, jos tyttö (tai äiti) syö tuoretta leipää tai suuren määrän parsakaalia... Jätän tarkemmat kuvaukset kertomatta, te lukijat voitte päätellä lopun ;-)

Kysyimme korvakontrollissa neuvoa lääkäriltä. Huomisaamusta lähtien tyttösemme syö kaksi viikkoa gluteenitonta, maidotonta ja munatonta ruokaa. Se toki vaatii vähän erikoisjärjestelyitä mm. hoitopaikassa, mutta olen valmis sen tekemään. Tänään ostoslistalle päätyi mm. tattarihiutaleita, Yosa-jogurtteja ja kauramaitoa. Kaksi viikkoa ja sitten aloitamme ruokien palautuksen yksi kerrallaan.

Jos eliminaatiodieetti toimii ja paljastaa oireiden takaa jonkun ruoka-aineen, hyppään ilosta ilmaan. Helpompaa on osata välttää oireita aiheuttavaa ruoka-ainetta, kuin kärsiä ikävistä oireista. Jos selvyyttä ei saada ja oireet jatkuvat, sitten lähdemme tarkempiin tutkimuksiin. Onneksi useimmat tämänikäisten ruokayliherkkyydet menevät iän karttuessa ohi.

Vaalit

Aiempina vuosina minulle on ollut selvää jo hyvissä ajoin ennen vaalipäivää, ketä äänestän. Minulla on tapana käydä äänestämässä vasta virallisena vaalipäivänä, ja sen jälkeen pitää saada vaalipullaa. Kyllä, perinteitä pitää kunnioittaa.

Tänä vuonna ei ole yhtä selvää ehdokasta, jolle automaattisesti ääneni annan. Puolue on selvillä. Vaalikoneista ei tälläkään kertaa ole mitään apuja, jokainen ehdottaa ihan outoja puolueita ja kukin vaalikone vielä eri ehdokkaita, vaikka omasta mielestäni vastaan samalla tavalla kaikkiin kysymyksiin. Lisäksi olen ärsyyntynyt ihan älyttömiin vaalisloganeihin ja -lupauksiin.

Satuinpa toissa lauantaina jäämään suustani kiinni erään ehdokkaan kanssa. Hän ajoi tärkeitä asioita: lasten ja nuorten pahoinvointi on saatava enemmän framille, lapsille pitää saada riittävästi hoitopaikkoja läheltä kotia ja koulujen luokkakokoja ei saa entisestään kasvattaa. En voinut kuitenkaan olla kiinnittämättä huomiota ko. ehdokkaan napaan. Se kun oli aika lailla pullistunut. Ihmettelin omassa päässäni, miten kenties valituksi tullut, kohta kolmen lapsen äiti aikoo osallistua aktiivisesti kunnallispolitiikkaan? En uskaltanut sitä sentään ääneen sanoa.

Ehdokkaalleni olen laittanut seuraavia kriteereitä:
- puolue: vihreä
- ikä: jonkin verran elämää nähnyt, joko omanikäinen tai vähän vanhempi, ei mitään teiniä
- aiemmin halusin äänestää ehdottomasti naista, nyt voisin äänestää miestäkin, jos hän vaikuttaa paremmalta kuin joku naisehdokas
- toivoisin, että ehdokkaalla olisi perhe. Tällöin hän todennäköisesti ajaa meille tärkeitä asioita.

Erään ehdokkaan esittelyssä kolahti muutama seikka. Sama syntymävuosi kuin meikäläisellä: 1976. Nainen. Ja mitä sanotte tästä: "Luen sukupolveni pieniin ja suuriin avainkokemuksiin Mauno Koiviston presidenttikauden, peruskoulun, hammashuollon, Muppet Shown, grungen tulemisen, laman, Mac-jäätelön ja Tähtien sodan." Voin kompata noihin moneen. Ehdokkaani on vihdoin löytynyt, paria päivää ennen vaaleja!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Kiitollisuutta

Etukäteen pyydän jo anteeksi, jos aiheutan jollekin korvamadon.



Tässä biisissä on vain niiiin hyvät sanat. Sopivat tähän tilanteeseen. Jukka Pojan / Raappanan rennon letkeä, aurinkoinen musiikki on oivallista piristystä tällaiseen loppusyksyn päivään.

Olen erityisen kiitollinen tyttösemme hyvistä unista. Eka vuosi meni pitkälti puolen tunnin päiväunilla. Niitä nukuttiinkin pitkään kolmet. Sitten määrä väheni kahteen, mutta pituus pysyi aina maksimissaan kolmessa vartissa per unikerta. Nyt, kun tyttönen on jättänyt päiväunensa yhteen kertaan, on unet pidentyneet reilusta tunnista kahteen. Amen, vihdoin! Lienee tyttö tullut geeneissä vanhempiinsa, tässäkin asiassa. Me molemmat olemme lapsina olleet näitä pikaunisia. Minulle ovat aivan utopiaa muut taaperot, jotka vetelevät monituntisia päiväunia.

Yöunet sen sijaan ovat sujuneet jo pidemmän aikaa. Vähän ennen seitsemää taaperomme pistelee suuhunsa (omalla lusikalla) ison puuroannoksen. Sitten iltalaulu, yövaippa ja yöpuku päälle, iltamaito ja nukkumaan. Tyttö jää hyvillä mielin omaan sänkyynsä, höpöttelee unileluilleen hetken ja nukahtaa sitten.  Tavallisesti yön aikana ei tarvitse käydä tyttären huoneessa kertaakaan. Toisinaan tarvitsee, yölliset kauhukohtaukset kun ovat rantautuneet meidänkin huusholliin. Mutta olen todella kiitollinen noista koko yön unis. Vielä kun taapero nukkuisi kuuteen, eikä heräisi lauantaiseen tapaan puoli viideltä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Suukkoja suukkoja

Miehen palattua kotiin, on suukkoja jaeltu tavanomaistakin enemmän. Eilen tyttösemme aiheutti meille vanhemmille naurunpyskähdyksen. Aino istui isämiehen käsivarrella. Menin halaamaan molempia ja isä moiskautti minulle suukon. Sen jälkeen taapero on vähän väliä ollut huulet törröllään "mulle kans" ilme kasvoillaan. Ja jos ei ala suukkoa kuulua, alkaa korviähivelevä kirkuminen. Aivan mainio tapaus tuo lapsonen!

On äärimmäisen kiehtovaa seurata, millä vauhdilla taaperomme oppii uutta. Lähes päivittäin sanavarastoon ilmestyy uusia sanoja ja ymmärrys kasvaa valonnopeudella, ja uusia juttuja pitää päästä kokeilemaan heti, eikä vasta huomenna. Hienomotoriikka kehittyy valtaisaa tahtia ja näkee lapsesta, että hän on itsekin innoissaan uusista taidoistaan. Oman lapsen kasvua on ihana seurata!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Mies kotona!

Viime yönä Isämies palasi kotiin. Aloin jo torstaina laskea tunteja siihen, kun rakkaan kone laskeutuu. Vaikka yksinolossa oli puolensa (mm. sai tehdä asiat tasan oman pään mukaan), aloin jo loppuviikosta olla niin väsynyt tämän jatkuvan sairastelun ja huonojen yöunien takia, että toivotin Isämiehen kotiintulleeksi erittäin lämpimästi. Viikolla meitä viihdyttivät niin nelijalkainen ystävä emäntänsä, mahtavan työkaverini kanssa, ihana mammakaverini sekä äitini, joka jaksoi leikkiä pienen kanssa, kun oma puhti oli valunut sadepisaroiden mukana viemäriin.

Yh-viikolla huomasi, kuinka kestofani olen. Ei tullut mieleenkään laittaa kertsiä tytön jalkaan, vaan joka päivä kiikutin vaippapussin pesutupaan. En koe tätä (kestovaippojen) pesurumbaa mitenkään vaikeana tai työläänä. Onpa meillä illalla aikaa keskustella Isämiehen kanssa päivän tapahtumista ja mieltä liikuttavista asioista, kun kokoamme kaksissa tuumin seuraavan päivän vaippoja.

Vaikka olemmekin eläneet tiiviisti yhdessä Ainon syntymästä lähtien (kukaan meistä ei ole vielä ollut yötä poissa kotoa), niin ymmärrän, kuinka hyvää myös teki, että toista oli oikeasti Ikävä. Kyllä mä joskus ihmettelen, miten tuo jaksaa katsella meikäläistä. Maailman toiseksi lyhytpinnaisinta, nollasta sataan sekunnissa kiihtyvää, ärsyyntyneenä vattumaista ja teräväkielistä ämmää, joka pahimmillaan valittaa kaikesta ja on välillä pahansisuinenkin jatkuvien kipujen takia. Mutta kai mussakin on ne puolensa. Puolet, johon tuo mies rakastui kohta neljä vuotta sitten ja jotka saivat hänet vastaamaan myöntävästi kosintaani karkauspäivän 2009.

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että perhe/työarjen yhdistäminen ei ole sujunut aivan kitkatta. Kun on työpäivän haasteiden jälkeen aivan puhki, tekisi mieli vain rötvätä sohvalla. Mutta ei pysty. Toisen pitää viihdyttää neitokaistamme, kun toinen ährää keittiössä ruuan tai siivoamisen kanssa tai hoitaa pyykkihuoltoa. Se, että jatkuvasti on väsynyt, aiheuttaa kitkaa ja tällöin unohtaa helposti ne kauniit sanat ja läheisyyden. Tai ne jäävät kakkoseksi, kun ei vaan jaksa. Ei ihmekään, että näitä kutsutaan ruuhkavuosiksi. Kun tuntuu, että voisi koko ajan tehdä jotakin, mutta silti kotona näyttää jatkuvasti siltä, kun täällä ei olisi kuukausiin siivottu. Ja missä välissä sitä parisuhdetta hoitaa, kun lapsi menee nukkumaan klo 19 ja itse tuntia myöhemmin, että jaksaa nousta, kun kello soittaa 5:20?

Mammatuttavani muistutti, että välillä on hyvä olla vaimo ja mies, eikä pelkästään äiti ja isä. Että muistaisi, mihin toisessa rakastui ja mikä saa liittomme toimimaan ja mikä on ne "meidän jutut". Tästä olemme monen monituista kertaa keskustelleet. Kerran kuussa kahdenkeskistä aikaa. Jollakin tapaa. Se on meidän lupauksemme toisillemme, että lapsemme koti, meidän parisuhteemme, voi hyvin.

Ja meillä on tapa, joka toimii. Kun itse tiedän, miten teräväkielinen osaan olla suuttuessani ja kuinka helposti kiehahdan, olen keksinyt keinon viestiä vaikeista asioista. Olen kirjoittanut miehelleni jo useamman kirjeen (alkaen kosinnasta). Osa kirjeistä on käsitellyt tunteita, osa käytännön elämäämme, osa kipeitä, vaikeitakin asioita. Yhtä kaikki, paperille olen saanut vuodatettua tuntemukseni juuri sellaisina, kuin ne minun sisälläni tuntuvat, ilman, että alan syytellä "sä et koskaan, sä aina". Tämä toimii! Sitten, kun mies on lukenut kirjeeni, olemme käyneet hyvinkin hedelmällisiä keskusteluita monista aiheista. Voin suositella!

P.S. Haluaisiko joku, että kirjoitan kestovaippailusta oppaan/ postauksen tänne?

torstai 18. lokakuuta 2012

Ylivarovaisuus vie hengen - kyllästymisellä

Katja Ståhl kirjoitti taannoin Iltalehden kolumnissaan osuvasti lapsenkasvatuksesta. Olen pitkälti hänen kanssaan samaa mieltä. Meidän kanssa samalla hiekkalaatikolla käy eräs isä parivuotiaan poikansa kanssa. Poika sai jonkun pienen naarmun käteensä kesähelteillä. Isä sai ihan hirveän kohtauksen pikkunaarmusta (näin sen, ehkä puolisenttinen, joka ei edes vuotanut verta). Mitä tästä seurasi: lapsonen joutui (helteestä viis) leikkimään pari viikkoa lapaset kädessä ja isä kulki jälkikasvustaan koko ajan käsivaran päässä.

Ei saa sitä, ei saa tätä. Siinähän kaventuu sekä aikuisen että lapsen elämänpiiri, kun kaikki pitää kieltää. En sano, että lapsosta pitäisi kasvattaa pumpulissa, tai toisena ääripäänä antaa teloa itseään vapaasti. Mutta jos lapsi ei ikinä kolhi itseään leikeissä, ei tämä myöskään ikinä opi varomaan. Ja kun tulee pipi, on vanhemman tehtävä selittää, miksi kävi, niin kuin kävi ja olla paikalla lohduttamassa.

Sama juttu on lasten kautta harrastaminen. "Meidän Sara tanssii balettia, kun minä en päässyt aikoinaan oopperan balettikouluun." "Meidän Tinosta tulee NHL:n kovin hyökkääjä. Multa kun meni junnuna polvi..." Voisiko lapsi itse valita sen harrastuksensa (toki vanhempien opastuksella ja tuella)?



keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Oireita?

Minä alan olla todella kyllästynyt sairastamiseen. Kuukauden päivät olen ollut enemmän tai vähemmän kipeä. Huomenna menen taas lääkäriin. Ehdin olla antibioottikuurin jälkeen kolme päivää "terve", kunnes yskä iski entistäkin pahempana. Kuulostan kuulemma siltä, että seuraavalla yskäisyllä mukaan tulevat myös keuhkot. Mukaan estradille ovat astuneet myös astmaoireet, kipuilevat korvat ja aivan tukossa ja lukossa oleva pää. Jospa lääkäri keksisi jonkun keinon saada minut kuntoon. Olisi jo aika.

Toki päällä oleva tauti vie voimat, mutta olen alkanut miettiä, että voiko jatkuvan, pohjattoman väsymykseni takana olla muutakin kuin lenssu, töihinpaluu ja fibromyalgia? Olkoonkin, että noissakin on jo riittämiin ja ettei kolmiodraama työ-perhe/parisuhde-arjen aloitus ei ole ollut ihan kivutonta, ainakaan meikäläiselle. Tyttö tuntuu sopeutuneen hoitoon enemmän kuin hyvin.

Voisin nukkua kaksitoistatuntisia öitä ja silti olen jatkuvasti väsynyt. Tuntuu, ettei ajatus kerta kaikkiaan juokse. Unohtelen itsestäänselviä asioita ja esim. lähettämiäni sähköposteja. On tosi noloa tunnustaa, etten muista, mitä kirjoitin eilen lähettämääni meiliin. Aivoni tuntuvat kerta kaikkiaan olevan jossakin ihme hyytelötilassa. Kurkussa on jatkuvasti pala ja normaalistikin matala verenpaine on vajonnut vieläkin alemmas. Välillä mietin, kuvittelenko vain? No, toivottavasti lähipäivinä saan selvyyttä molempiin asioihin.

P.S. Kuka näitä laskee, mutta enää reilut kaksi vuorokautta isämiehen kotiinpaluuseen!

maanantai 15. lokakuuta 2012

Yksinhuoltajaviikko

Isämies on tämän viikon työmatkalla. Oman alansa konferenssissa ulkomailla. Vaikka olenkin onnellinen hänen puolestaan, että hän saa oppia uutta ja tavata oman alansa kollegoita, minun on tunnustettava, että pieni kateuden pistos käy sydämessäni.

Nyt, kun takana on jo kuukauden kestänyt oma sairasteluputki ja olen väsynyt paitsi katkonaisiin yöuniin (näistä kiitos kuuluu fibromyalgialle, ei heräilevälle lapselle), ja työkiireet painavat päälle, en välttämättä kilju riemusta viikosta esiuhmaikäisen ainoana vanhempana.

Tiedän, etten saisi valittaa. Ystäväpiiriini kuuluu muutama yksinhuoltaja ja todellakin nostan hattua kaikille niille, jotka pyörittävät lapsiperhearkea ainoana aikuisena. Nyt vain tuntuu siltä, etten jaksaisi. Siispä olenkin yrittänyt organisoida joka illalle jotakin tekemistä. Eilen luonamme kävi äitini, joka jaksoi viihdyttää taaperoa pari tuntia, kun lämpöilevä äiti sai huilata sohvalla. Tänään ja keskiviikkona on tiedossa kaveritapaamisia ja tiistaina käymme tapamme mukaan vauvauinnissa. Torstaina odottaa sauna ja perjantaina Isämieskin palaa (onneksi) kotiin. Toivottavasti ison suklaalastin kera. Ikävä on jo nyt.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Hermot pinnassa

Pahoittelut blogihiljaisuudesta. Töissä käynnistynyt projekti, se, että minulta odotetaan neljässä päivässä viiden päivän työpanosta, kohta kuukauden kestänyt sairasteluputki, syksyn myötä aktivoitunut perussairauteni ja yölliset tytön kauhukohtaukset. Do I have to say more?

Olen pari kertaa miettinyt, että odotettaisiinko minulta neljäpäiväisenä työviikkona viiden päivän panosta, JOS olisin mies? Että minun odotetaan venyvän, kun olen nainen? Leijailen flow-tilaan heti, kun alan miettiä tulevaa, vetämääni projektia. Tiedossa on paitsi haasteita, myös uuden oppimista ja asioiden uudella tavalla mieltämistä. Nyt olemme vasta lähtökuopissa, mutta innolla odotan. Sekä tulevaa projektia, mutta myös sitä, että saan alkaa tehdä normiviikkoa. 

Työkaverini toivotteli torstaina töistä lähtiessäni hyvää viikonloppua. Mä vastasin sarkastisesti takaisin, että "huominen (perjantai) on mun viikon kovin työpäivä. Vuosikkaan seuraneitinä olo voittaa työt sata-nolla haastavuudessaan".

Aino on onneksi terve. Kävimme eilen korvakontrollissa korvatulehduksen jälkeen. Kaikki on hänen osaltaan kunnossa. Kysyimme samaan syssyyn, mitä voisimme tehdä jatkuvasti löysälle vatsalle. Lääkäri ehdotti maidotonta, munatonta ja vehnätöntä dieettiä. Mutta kun tyttöä löysä vatsa ei tunnu kiusaavan, eikä se tunnu kipeältä, emme toistaiseksi ala eliminoimaan tytön ruokavaliosta mitään. Toki taannoin korva- ja silmätulehdukseen syöty antibioottikuuri saa aikaan myös vatsan löysyyttä, vaikka vakikäytössämme onkin vahva maitohappobakteerivalmiste. Jos tämä vielä pitkittyy, tai Aino kipuilevan vatsaansa, niin harkitaan sitten. 

Minullahan todettiin kolmisen viikkoa sitten keuhkoputkentulehdus. Söin antibioottikuurin. Se vei pahimman yskän mukanaan, mutta silti vieläkin yskittää ja tuntuu, ettei keuhkoissa ole kaikki ihan kondiksessa. Toisen puolen korvaa on särkenyt vähäsen jo pari viikkoa ja pientä lämpöilyä on ollut kohta kuukauden. Ehkä pitänee hakeutua uudelleen lääkärin vastaanotolle. Nyt kun ei oikeasti olisi aikaa ja motivaatiota sairastaa yhtään.

Syksy on tuonut ilokseni taas perussairauteni eli fibromyalgian a.k.a. pehmytkudosreuman. Koko kroppani on ollut pari viikkoa todella kipeä. Kuin olisin tehnyt edellispäivänä vähän liian tiukan treenin joko kuntosalilla tai jumpassa ja kroppaa kolottaa. Minun kroppani tuntuu tältä 24/7. Olen niin tottunut tähän, mutta silti ärsyttää, kun joka paikkaa särkee ja olen väsynyt, vaikka takana olisi katkeamaton yöuni. Useimpina arki-iltoina olen painunut petiin jo kahdeksan maissa, jotta saisin parannettua oloani edes mahdollisimman pitkillä unilla. 

Ilonamme ovat olleet myös pikku murusen yölliset kauhukohtaukset. Onneksi ne ovat yleensä ajoittuneet alkuiltaan/ yöhön. Tyttö huutaa kauhuissaan, silmät selällään, mutta on silti täysin unessa. Hänet saa onneksi rauhoittumaan paijaamisella tai sylitelyllä. Ensimmäisen kerran tuollaisen tullessa vastaan olimme ihmeissämme ja vähän säikähdimmekin, mistä on kyse. 

Kovin paljon olisi mielessä asioita ja aiheita, joista postata. Toivottavasti saan revittyä jostakin aikaa kirjoittaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Mistä tiedät, että kodissasi asuu taapero?

Näistä merkeistä voit varmistua, että kodissasi asuu taapero:

- Juuri siivoamasi asunto näyttää siivotulta vain, jos taapero ei ole kotona. Jos taapero sattuu olemaan kotona, koti ei näytä koskaan siivotulta.

- Ruokaa löytyy ruokapöydän ympäriltä kaikkialta. Vähintään kerran kahdessa viikossa saat viedä syöttötuolin suihkuun, koska se on täynnä kovettunutta ruokajähmää. Tämä siis, vaikka pyyhit lapsen kädet ja naaman, pöydän ja syöttötuolin sekä alustan ruokailun jälkeen.

- Alat toistella usein sanoja: Ei ja älä. Oli kyse sitten sohvalta pää edellä hyppäämisestä, ruualla leikkimisestä tai vessapaperin metritolkulla lattialle kiskomisesta.

- Mm. edellämainitusta syystä kylppärin ovi on nykyisin aina kiinni.

- Löydät kengästäsi pari viikkoa kateissa olleen huulirasvan/ duplon/ maissinaksun.

- Olet laittanut jemmaan jemmannut alalaatikoista kaiken särkyvän ja tärkeän pois pienen tuholaisen ulottuvilta. Paikkaan, jota et sitten tarpeen tullen mitenkään muistamaan (eli jemma muuttuu mystisesti paikaksi nimeltä hukka).

- Kodissasi on jatkuvasti muotinäytös. Vuorotellen lapsi pukee päälleen joko omia tai vanhempiensa vaatteita ja tulee ylpeänä näyttämään, kuinka hän hienosti osaa itse pukea. Mitä sillä on väliä, että pipo on väärinpäin ja saappaat väärissä jaloissa?

- Syöt herkkuja vasta, kun lapsi on mennyt jo nukkumaan. Voit syödä leipää vasta, kun lapsikin on syönyt oman ruokansa. Muuten lapsi mussuttaisi vain leipää ja itse ruoka jäisi syömättä.

- Perheessäsi on jäsen, joka puhuu hollantia muistuttavaa taaperokieltä, jossa välillä erottuu tunnistettavia sanoja. Taapero vetää myös armottomat kilarit, jos läsnäoleva vanhempi ei heti tajua, mistä on kysymys.

- Lasket monena päivänä useamman kerran päivässä kymmeneen, samalla syvään hengittäen ja hampaita yhteen purren. Ainakin minulla nousee välillä savu korvista, kun lapsi leikkii ruualla tai sotkee tahallaan.

- Nautit siitä, että lapsesi nukkuu jopa kahdentoista tunnin yöunia heräämättä kertaakaan. Mutta samalla haikeudella muistelet niitä vauvavuoden alkukuukausia, kun lapsi vain nukkui tai möllötti paikallaan lattialla. Nyt pitää muuntautua taaperon huvituskoneeksi.

- Ihmettelet, kuinka ihmeellisen pienistä asioita vuosikas vetääkään palkokasvin nenäänsä. Se, mikä oli kiva juttu vielä viime viikolla, ei olekaan sitä enää tänään, vaan aiheuttaa valtaisat raivarit.

- Tunnet onnistumisen iloa, kun taaperoa pyytää laittamaan levittämänsä tavarat  takaisin lelu/ vaippakoriin ja tämä oikeasti tekee niin.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Herkkusuu Minä-Itse

Viime keväiset ruokaongelmat ovat onneksi haalea muisto vain. Tytölle tuntuu uppoavan nykyisin kaikki ruoka.  Aiemmin haastavat pasta ja riisikin ovat alkaneet maistua. Osaksi kiitän tästä Ainon hoidossaoloa. Siellä kun isommat pistelevät annokset poskeen, tyttö haluaa tehdä saman perässä. Tosin hoitotäti joskus nauraa, kun Aino pistelee samanmoisen annoksen poskeensa kuin nelivuotias hoitokaveri. Itsekin olen huomannut moisen. Tyttösen ruoka-annoskokoa on pitänyt kasvattaa. Muuten hän alkaa äänekkäästi vaatia lisää murkinaa meidän lautaseltamme.

Pidämme ruokakasvatuksessa saman linjan, kuin mitä meillä Isämiehen kanssa on ollut lapsena. Kaikkea pitää ainakin maistaa. Ja herkut ovat minimissä. Leivonnaisia saa maistaa, mutta karkeista yritämme lapsosemme pitää niin kauan erossa kuin se vain on mahdollista. Niitä kun ehtii syömään ihan kylliksi sitten isompana. Ja kun meillä on Isämiehen kanssa karkkipäivä, sama on edessä Ainollakin. Tosin nyt syömme karkit vasta sitten, kun tyttö on unten mailla.

Viime viikkojen aikana Ainosta on paljastunut uusi puoli: hän on samanmoinen herkkusuu kuin vanhempansa. Kuinkas muuten? Tein tuossa eräänä päivänä kylmäsavulohi-pestopastaa. Tyttö tykkäsi siitä niin, että karjumalla pyysi lisää ja maiskutteli pitkään perään lusikallisten välissä. Myös pizza, hapanimeläkastike, sienipiirakka, teriyakilohi yms. tuntuvat maistuvan. Ihanaa, kun koko perhe voi syödä samaa ruokaa!

Herkkusuun lisäksi meille on muuttanut myös Neiti Minä-Itse. Hän on hyvin temperamenttinen ja lyhytpinnanen (keneen lienee tullut ;-) ?). Kaikki pitää saada tehdä itse. Syöminen, juominen, pukemistakin yritetään kovin. Sain eräältä foorumilta hyvän vinkin. Kun harson sitoo lapsen vyötäisille ja laittaa lopun harson roikkumaan syöttötuolin reunalta alas, ei haittaa, vaikka itse syövä lapsi vähän sotkisikin. Eipähän tarvitse joka ruokailun jälkeen vaihtaa kaikkia vaatteita. Sen kun vain heittää harson pyykkiin. Ja nyt, kun Aino harjoittelee itse mukista juomista (useimmiten se menee päristelyksi ja pelleilyksi), nokkis on so last season.

Nämä muutokset tuntuvat tulevan aalloittain. On aikoja, jolloin tuntuu, ettei mikään muutu ja sitten yhtäkkiä tuntuu, että parin viikon sisään tulee valtavasti uusia juttuja. Tuntuu, että näistä uusista taidoista (mm. sohvallekiipeäminen) iloitsee yhtä paljon sekä tuo rakas riiviö, että me vanhemmat.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Kaipaan

Äitiys on tuonut tullessaan paljon kaikkea uutta. Eräs parhaimmista sen mukanaan tuomista asioista on uudet ystävyyssuhteet ja vertaistuki. En olisi ilman Ainoa (tai tätä blogia) törmännyt muutamaan ihastuttavaan naiseen ja heidän jälkikasvuunsa. Vertaistukea parhaimmillaan.

Varsinkin esikoisen kanssa kun on vähän pihalla. Se kuuluisa äidinvaistokaan kun ei kerro kaikkea eikä pelasta kaikista ongelmatilanteista. Tällöin on ihana kuulla, että muillakin on samanmoisia haasteita.

Ja mitä kautta äidit tänä päivänä purkavat tuntojaan? Netin. Ennen istuttiin ehkä enemmän hiekkalaatikolla ja toisten vanhempien kanssa kahvipöydässä. Tänä päivänä tuntoja jaetaan yhä enemmän sähköisissä kanavissa. Se, mitä saan bloggaamalla ja muiden blogeja lukemalla ja kommentoimalla, on minulle todella tärkeää.

Tästä pääsenkin aasinsillalla aiheeseen, joka on mietityttänyt jo pidempään. Kun menin töihin, viikottaiset tapaamiset perhevalmennusporukan kanssa jäivät. Putosin pois säännöllisistä mamma-taapero -tapaamisista. Osaa tapaan vielä muskarissa ja satunnaisesti leikkipuistossa. Ken oloni yksinäiseksi. Kaipaan hektisen työarjen keskelle lapsiperhearjen vertaiskokemuksia ja -tukea ja tätä hässäkkää ymmärtäviä kanssakulkijoita rinnalleni. Toki te blogimaailmasta tutut olette tässä korvaamattomia, mutta kaipaan myös kasvokkaiskontakteja. Sitä, että joiden kanssa tapasimme säännöllisesti vielä muutama kuukausi sitten, muistaisivat meidät myös nyt. Että en ole kokonaan kadonnut työmoodiin ja -maailmaan, vaan olen silti ennen kaikkea Äiti. Kaipaan sitä, että toiselle ei tarvitse selittää, miksi silmänaluset ovat entistäkin tummemmat, pinna vähän kireällä tai paidassa tahra. Heidän kanssaan ei tarvitse stressata olohuoneesta, jonka lattia on täynnä leluja, vaikka ne juuri viisi minuuttia aiemmin kasasin lelulaatikkoon. Joiden kanssa ei tarvitse miettiä, puhunko liikaa tai liian vähän lapsesta. Jotka Ymmärtävät.

torstai 4. lokakuuta 2012

Vapaailta

Olemme isoäitien patistamina viettäneet isämiehen kanssa monta monituista laadukasta vapaailtaa. Milloin ollut tiedossa erinomaista ruokaa, milloin elokuvaa, milloin teatteria. Mitä meidän milloinkin on tehnyt mieli tehdä.

Nyt on koittamassa jännittävät paikat. Marraskuussa juhlimme neljättä hääpäiväämme. Ihana Isämieheni lahjoi minua syntymäpäivänäni, ja antoi lahjakortin Haikon kartano -viikonloppuun. Päätimme jo kesällä vanhenemistani juhliessamme ajoittaa lahjakortin käyttö hääpäivämme tienoville. Mikä tuosta tekee jännittävän? Kun me menemme nauttimaan kahdenkeskisestä ajasta, tyttösemme menee ensimmäistä kertaa yökylään mummilaan. Aino on ollut pisimmillään yhdeksän tuntia jomman kumman mummin hoidossa, mutta ei vielä kertaakaan yökylässä. Meillä ei ole ollut tarvetta saada pidempää kahdenkeskistä aikaa. En paheksu niitä vanhempia, jotka ovat jo aiemmin laittaneet pilttinsä yökylään. Kukin tavallaan, tässäkin asiassa.

Nytpä mietin, mitä tuolloin teemme? Ensiksikin minua houkuttaa mennä johonkin kauneushoitoon. Olen käynyt viimeksi kosmetologilla... en edes muista, niin kauan siitä on. Ihoni voisi kaivata jotakin hemmotteluhoitoa. Toki kylpylän altaatkin tuntuvat houkuttelevilta, samoin illalla odottava ihana illallinen kahden. Mutta mitä sitten? Vaikka tyttäremme nukkuukin pääosin yönsä läpi ilman herätyksiä, on univelkaa silti kertynyt. Luulen, että kun olemme päivän nauttineet kylpylän antimista, ja sen jälkeen herkutelleet vatsamme täyteen muutaman viinilasillisen kera, on houkuttelevinta painaa päämme hotellin sileisiin lakanoihin ja nukkua piiiiitkään. Ah, miten romantillista, eikö totta?

tiistai 2. lokakuuta 2012

Tehokas syksy

Kun lukee NaamaKirjan päivityksiä, alkaa hengästyttää. Joku aloitti uuden projektin (jo olemassa olevan kahden lisäksi), toinen sai lopputyöstään huippuarvosanat, kolmas tekee (vaatimattomasti) kolmea työtä, neljäs suursiivosi kotinsa ja laittoi ylimääräiset tavaransa myyntiin.

Vautsi, mitä aikaansaavuutta! Syksy on yleensä minullekin tehokasta aikaa. Tuntuu, että kun ilmat viilenevät, saan sen kutosvaihteen silmään. Tänä syksynä on toisin. Kiitos osittain kroppaani vaivaavan taudin, mutta myös perhe-elämän ja työn yhdistämisen. Tuntuu, että millekään ylimääräiselle ei ole aikaa. Viikot vain vilistävät ohi. Työpäivien jälkeen pyöritetään ruuanlaitto-siivous-pyykkäys-rumbaa ja samalla yritän viettää jälkikasvun ja Isämiehen kanssa laadukasta perhe-elämää. En silti valita. Nautin rutiineista ja arjen pyörimisestä. Joskus tulee vain sellainen olo, että olisi kiva ehtiä enemmän.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Sairasta menoa, vol2

Pikkuneiti parani silmä- ja korvatulehduksesta antibiooteilla nopsasti. Mitä nyt vatsa on vieläkin sekaisin lääkekuurista, mutta muuten pikku tohottaja on entisellään. Hyvä niin.

Nyt sairastupaa miehittää tämä mamma. Yskä alkoi kaksi viikkoa sitten. Viikko sitten kävin lääkärissä, sain toimimattoman yskänlääkkeen. Ei siinä mitään, että pitää yskiä päivisin, mutta öisin olen saanut jopa puoli tuntia kestäviä yskänkohtauksia, jolloin happikaan ei tahdo kulkea. No, tänään kävin sitten uudestaan lääkärissä. Kuten olin itsekin arvellut, keuhkoputkiinhan se oli taas päätynyt tämäkin pöpö (Taustatiedoksi kerrottakoon, että tällä tyypillä on ollut yhteensä 30 hengityselininfektiota (keuhkoputkentulehdusta ja keuhkokuumetta, ja juu, ei ole kirotusvihrettä)).

Nyt olen sitten sairaslomalla tämän viikon kera antibioottien. Onneksi pieni rakas on hoidossa, niin saan oikeasti levättyä. Pikaista toipumista toivotan myös kaikille muille sairasteleville!

Blogimaniaa

Tunnustan olevani blogien uhri. Mistäkö sen tiedän:

- Innostun jostakin uudesta asiasta/ tuotteesta vain siksi, kun siitä kohkataan jossakin blogissa. Päädyn googlettelemaan asiaa ja randomilla todennäköisyydellä se löytyy kuukauden sisällä myös meiltä.

- Otan valokuvia lapsestani tai Isämiehestä ajatuksena se, miten rajaan kuvan, ettei kummankaan kasvot näy kuvassa, että tarvittaessa voin julkaista kuvan täällä.

- Innostun poikkeamaan seitsemän viikon ruokalistastamme, kun jossakin blogissa tehtiin niiiiin hyvännäköistä ruokaa ja totta kai sitä pitää päästä heti kokeilemaan.

- Mietin monesti, miten tästä tai tuosta asiasta kirjoittaisin blogiini. Usein, kun yöllä herään, minulla on täydellinen blogipostaus mielessäni. Kun herään aamulla, ovat runollisen kauniit sanat muisto vain ja tyydyn kirjoittamaan tätä tyypillistä liibalaabaa harmitellen, kun ne juuri oikeat sanat tulivat mieleen yöllä, eikä silloin, kun istun tämän koneen ääressä.

- Huomaan puhuvani muista blogisteista arkielämäni osana. Kun Eevi kirjoitti niin... Kun Sascia kehui sitä. Kun Onia teki pastasalaattia...

- Ekaksi, kun ehdin katsoa koneeltani jotakin ei-töihin liittyvää, yleensä käyn tsekkaamassa lempiblogini läpi.

Juu, nostan käteni ylös. Koukussa ollaan. Mutta ei kai tämä paha asia ole?

perjantai 28. syyskuuta 2012

Kuin mamman leipomaa...

Olen aiemminkin kertonut, että olen Buzzador. Eli saan kokeiltavakseni tuotteita, joista sitten kerron eteenpäin.

Olen ollut hyvin skeptinen aiemmin pakasteleivonnaisten suhteen. Armon ovat saaneet vain mudcake ja paistettavat karjalanpiirakat. Nyt pääsin testaamaan Myllyn Parhaan pakasteleivonnaisia. Hain kaupasta eniten minua miellyttävät tuotteet. Yllätysyllätys, ostoskoriin päätyivät seuraavat tuotteet:


Yllätys oli suuri, kun maistoin tuotteita. Mustikkapulla oli ihanan mehevää, kotitekoisen makuista. Jos en olisi tiennyt, olisin epäillyt asialla olleen äitini, joka on mestari keittiössä. Todella iloinen yllätys siis.

Suklaaleivoksesta odotin kuivaa känttyä, joka maistuu halvalle suklaalle tai pahalle kaakaolle, ja sisällä olevan kerman maistuvan liian kauan jääkaapissa olleelle margariinille. Kuinka väärässä olinkaan. Leivos näytti hyvältä ja maistui erinomaisen hyvältä.

Molempia voin siin lämpimästi suositella mammojen vierasvaraksi. Näitä kehtaa tarjota krantumallekin vieraalle hyvillä mielin.