keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

A beautiful body

Mami go go -blogista lähtönsä Suomessa saanut Beautiful body -haaste on levinnyt kulovalkean tavoin mammablogeissa. Liikuttuneena olen lukenut erinäköisten, -kokoisten ja -ikäisten naisten kokemuksia omista vartaloistaan. Tippa linssissä olen saanut lukea niistä kokemuksista ja ajatuksista, joita vartalon muuttuminen on aikaansaanut. Monilla suhde vartaloonsa on normalisoitunut vasta lasten teon aikana/ jälkeen.

Minä en tyypilliseen tapaani laita näkyviin omaa vartaloani, mutta kirjoitan, mitä vartaloni minulle merkitsee ja millaisia kipuiluja olen sen kanssa käynyt läpi. Vaikka ihailen lukuisten naisten rohkeutta astua esiin raskausarpineen, en uskalla laittaa itsestäni vähäpukeisia kuvia nettiin.

Ensimmäisen kerran pysähdyin ajattelemaan vartaloani joskus ala-asteella, kun yhtäkkiä venähdin pituutta siten, että minusta tuli yhdessä lukukaudessa luokan pisin tyttö. Ei siinä mitään, pärjäsinpähän poikien leikeissä paremmin. Mutta kun samalla kasvoivat rinnat (ei mitkään pienet), lantio levisi ja  nämä aiheuttivat nopealla kasvullaan aikamoiset kasvuarvet JA yhtä aikaa alkoivat kuukautiset, oli luokan muilla oppilailla ilo ylimmillään.

Sitten tuli se kesä, jolloin täytin 12 vuotta ja tätini päästi suustaan sammakon. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta kommentti sivusi polviani. Sittemmin kuljin lähes viisitoista vuotta vain nilkkamittaisissa hameissa, kun luulin, että polvissani on jotakin vikaa.

Olen perinyt romuluisuuteni sekä äitini että isäni puolelta. Siitä olen kiitollinen, että olen välttynyt äitini suvun vyötäröttömyydeltä, ja minulla on kauniit, naiselliset kurvit vyötäisilläni. En ole koskaan ollut siro tai pieni ja olen sen faktan kanssa joutunut painiskelemaan enemmän kuin paljon. Vasta parin vuoden aikana olen tajunnut, että vaikka kuinka pidän sirojen ystävieni kropan mallista, ei minusta saa sen muotoista, vaikka olisin alipainon puolella.

Yläasteiässä ja lukioaikoina huojuin normaalipainon ylärajoilla. Asia ei ollut minulle ongelma. Vasta sitten, kun menin naimisiin (katastofiavioliittoon, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä), alkoi suhteeni omaan kehooni vääristyä. Kun toinen ihminen loppujen lopuksi päätti kaikesta elämässäni pukeutumisesta ja käyttäytymisestä lähtien, syöminen oli oikeastaan ainoa asia, jota pystyin hallitsemaan. Tunsin itseni vahvaksi, kun koko päivän aikana olin syönyt vain aamupuuron ja omenan, eikä hän pystynyt vaikuttamaan asiaan millään tavalla. Paino putosi todella nopeasti ja mitä enemmän tunsin nälkää, sen enemmän tunsin itseni voittajaksi. Lopulta 171-senttisessä raskasrakenteisessa varressani oli painokiloja enää 56. En herännyt edes silloin, kun opiskelijaterveydenhuollon ammattilainen pyysi minua riisuutumaan alusvaatteisilleni ja talutti minut kokovartalopeilin eteen. Tuolta ajalta minusta ei ole käytännössä katsoen yhtään kuvia, koska inhosin itseäni ja parisuhdetta, jossa olin vankina.

Kun pääsin riuhtaisemaan itseni tuosta avioliitosta eroon, aloin käydä ahkerasti jumpissa. En halunnut olla laiha läski, vaan halusin lihaksia ympärilleni. Niitä alkoikin tulla nopeasti, kun kävin jumpassa 4 - 6 kertaa viikossa, usein tuplatunnin putkeen vetäen. Minulla on paha taipumus vetää asioita överiksi. No, tätä tahtia jatkui puolisen vuotta. Kunnes. Keväällä 2007 sairastuin kuumettomaan keuhkokuumeeseen. Lääkäri varoitteli, että tämä on oikeasti vakavan sorttista, ja sain puolen vuoden liikuntakiellon yskittyäni yhden kylkiluistani hajalle. Hän sanoi, että "Kroppasi yrittää selvästi kertoa sinulle jotakin. Nyt on aika pysähtyä kuuntelemaan."

No, tämä tarkoitti sitä, että liikunta jäi. Sittemmin muutin Helsinkiin, mutta en löytänyt koti-jumppasalia, jossa olisin viihtynyt, enkä olisi joutunut maksamaan itseäni kipeäksi. Paino alkoi nousta ja heilui taas normaalipainon ylärajoilla.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi, kaikki raskausoireet menivät vähän aiemmin todetun ruokatorven- ja vatsalaukun haavaumien ja ylirankan syksyn aiheuttamien stressioireiden piikkiin. Ekassa raskaudessa painoa kertyi kaksikymmentä kiloa. Jos mieleni teki suklaata, söin sitä levyllisen. Vatsa jäi kuitenkin aika pieneksi, vaikka kaikkialta muualta levisinkin. En saanut ekassa raskaudessa yhtään ainoaa raskausarpea. Joko olen niin venyvää sorttia tai sitten Isämiehen jokailtaisella vatsan rasvauksella on ollut tehoa. Pidin vatsastani, vaikka inhoankin kaikkia raskausvaivoja.

Nyt toisen raskauden aikana kiloja on kertynyt vähemmän. Olen jo kahdesti joutunut ostamaan isompaa kuppikokoa olevat liivit, ja kun lähtökoko on DD, alkaa niska-hartiaseutu olla aika jumissa. Raskausarpia ei ole tullut (vielä) tälläkään kertaa, saa nähdä, ehtiikö niitä vielä tulla. Pidän edelleen masustani, ja siitä, että Myttynen siellä myllää. Ainoa en pystynyt imettämään keskosuuden vuoksi, mutta pumppasin maitoa puolen vuoden ajan. Nyt toivoisin pystyväni imettämään tätä toista. Saa nähdä, millaiset "ketunnokat" (kuten eräs ystäväni rintojaan kutsuu) meikäläisen rinnoista muodostuu imetyksen jälkeen, ne kun eivät ole terhakoimmasta päästä nytkään. Mutta rinnat ovat ensisijaisesti lapsen ruokintaa varten, toissijaisesti miehen iloksi. Hyvin istuvilla liiveillä saa ihmeitä aikaiseksi.

Mutta suhde kehooni. Olen vuosien varrella käynyt aikamoista kamppailua kehoni kanssa pääni sisällä. Nyt tunnen ensimmäistä kertaa olevani kotonani sekä iässäni että kehossani. Olen aina pitänyt reisiäni paksuina ja sen on huomannut vaatekaupassa (oli paino normaalipainon ala- tai ylärajalla). Jos housut istuisivat vyötäisiltä, ne eivät mahdu reisistä ylös asti. Tai jos reidet ovat sopivat, vyötäröllä on vähintään 20 cm ylimääräistä kangasta. Olen ratkaissut "ongelman" pukeutumalla kotona trikoopöksyihin ja ihmisten ilmoilla vain hameisiin ja mekkoihin. Siitä on tullut tavaramerkkini. Päärynänä olenkin aina ollut tyytyväinen juuri vatsanseutuuni, kun taas reidet ja takapuoli ovat olleet parhaimmillaan leveiden helmojen alle peitettyinä.

Käsivarteni eivät ole siroimmasta päästä, mutta jos näillä käsillä nostaa treenaamatta 25-kiloisen perunasäkin, on niissä voimaa tarpeeksi. Selkäni on luonnostaan vahva. Alavatsaani koristaa sektioarpi, samoin nilkassa komeilee leikkauksen jäljiltä tikin kuvat. Alleille voisi tehdä jotakin ja kuten aiemmasta tiedän, on kiloja imetyksen jälkeen helppoa lähteä pudottamaan. Mutta samalla pelkään syömishäiriöpeikon palaavan ja olevani taas samassa kierteessä, että homma menee överiksi. Mieluummin olen vähän pehmeä mamma, joka nauttii elämästä (ruokineen kaikkineen). Toki haluan olla paremmassa fyysisessä kunnossa kuin mitä nyt olen, mutta en ole valmis uhraamaan perheen arvokkaita iltoja siihen, että asuisin kunto/jumppasalilla. Toki olen Isämiehelle jo sanonut, että haluan alkaa kuntoilemaan ahkerammin, kun imetys on kakkosen kohdalla ohi, mutta lähin jumppa on parin sadan metrin päässä kotoa ja Keskuspuiston mahtavat liikuntamahdollisuudet samanmoisen matkan päässä. Haluan olla paremmassa fyysisessä kunnossa, koska silloin voin itsekin henkisesti ja fyysisesti paremmin. Perussairauteni (fibromyalgia, nivelrikko ja SI-nivelongelmat) ovat huomattavasti paremmassa kunnossa, kun liikun säännöllisesti. Vaatteiden osto (kengistä nyt puhumattakaan) on aina yhtä vaikeaa vartaloni muodon vuoksi, mutta se ei haittaa. Se, että olen kroppani kanssa sinut, tekee elämästä huomattavasti paljon keveämpää. Minulle on ihan sama, mitä muut ajattelevat kehostani. Matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo eikä lyhyt, mutta se on tehty ja jatkan matkaa edelleen.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

(Pian) kahden lapsen äiti

Ystäväni totesi vähän aikaa sitten, että hän vasta nyt on jotenkin sisäistänyt sen, että meillä on kohta kaksi lasta. Vähän sama vika, vastasin nauraen. Jotenkin en ole kuitenkaan, vaikka kuinka olemme tehneet valmisteluita uutta tulokasta varten, sisäistänyt sitä, että olen kohta kahden lapsen äiti.

Tänään poksahti rv34+0. Pienimmän koon vaatteet on pesty odottamaan kaappiin. Sama pitäisi tehdä pienimmän koon kestovaipoille. Kotiintuloasukin on valittu. Silti en uskalla vielä pakata sairaalakassia. Olen taikauskoinen. Jos pakkaan sairaalakassin nyt, lähtö tulee enemmän kuin pian (kuten kävi ekallakin kerralla). Kivuliaita supistuksia on tullut vähintään kerran vuorokaudessa, mutta kun eivät ole säännöllistyneet, en ole asiasta huolissani.

Kävin eilen verikokeissa ja EKG:ssä. Neuvolalääkäri oli huolestunut korkeasta leposykkeestäni (yli 100), itse pidän sitä raskauteen liittyvänä. Otettiin kilpirauhaskokeet ja sydänkäyrä. Perjantaina neuvolassa saan kuulla tulokset. Samalla (kai) ultrataan Myttynen, jotta varmasti selviää, miten päin hän on masussa. Jos on edelleen raivotarjonnassa (olethan, pliis?), synnytystapa-arvio on rv37. Jos hän taas on kääntynyt takaisin perätilaan, on arvio jo ensi viikolla.

Moni tuleva äiti näkee itsensä rakastavan vanhemman roolin lisäksi pullan ja Tolun tuoksuisena kodinhengettärenä. Minä olen asiassa realisti. En ole koskaan ollut ihminen siisteimmästä päästä. Nautin toki, kun koti on siivottu ja on hetken verran järjestyksessä, mutta niin kauan kuin meillä asuu vaahtosammuttimen kokoisia ihmisiä, ei siisteys kestä kovin kauaa. Rakastan ruuanlaittoa ja kokkaamista, mutta nykyään arkiruuanlaitto on siskonmakkarasoppa-pasta bolognese-perunasose-jauhelihalaatikko-tonnikalapasta -tyylistä. Eniten nautin edellämainituista aktiviteeteista yksin, kun muu perhe on jossakin muualla. Siispä sloganini on seuraavan kaltainen (kuva netistä löydetty):


Tärkeintä äitiydessä on olla läsnä. Ei se, kiiltääkö kylppärin kaakelit kilpaa auringon kanssa, onko ruoka Michelin-tasoista luomupöperöä tai lasten vaatteet tahrattoman puhtaat.

Pohdiskelin tässä eräs päivä Ainon vauvavuotta. Vaikka meillä ei isoja erityishaasteita ollutkaan, muistoissa palaa kuitenkin helposti niihin rankkoihin ajanjaksoihin. En vaikeimpinakaan hetkinä panikoitunut, vaan toimin omasta mielestäni maalaisjärjellä. Usein pirautin asioita miettiessäni anopilleni (joka on siis entiseltä ammatiltaan neuvolan terveydenhoitaja) ja sain vahvistuksen sille, että ei ole aihetta huoleen. Toisen lapsen kohdalla odotan olevani vieläkin täysjärkisempi, itsevarmempi ja rennompi, kun asioista ei vaan ehdi stressata senkään vertaa. Nähtäväksi jää, toteutuuko tämä.

Kahta asiaa mietin. Kliseisesti, mitä, jos rakkaus ei oikeasti lisäännykään lasten myötä? Rakastanko molempia varmasti yhtä paljon? Miten rakkautta riittää vielä elämäni miehellekin? Tiedän, tämä on kliseinen ajatus, mutta en voi olla sitä miettimättä. Kaikki sanovat, että kyllä se riittää. Täytyy uskoa siihen.

Toinen haasteen paikka on pukeminen. Minulle lapsen pukeminen kesäkauden ulkopuolella on edelleen rakettitiedettä. Mitkä fleecet ja villahaalarit ja sukkahousut milloinkin pitäisi laittaa? Mikä on sopivasti, mutta ei liikaa tai liian vähän?

Kolmas on temperamentti. Olen nyt aika haastavan kaksiveen kanssa aika monena hetkenä (viime viikkojen aikana useamman kerran päivässä) ehtinyt jo rukoilla, että pikkuveikka olisi persoonaltaan edes vähän helpompi kuin toinen. Öisin valvoessani päässäni pyörivät kauhukuvat toisiaan kilpaa villitsevistä uhmailijoista. Myttynen voisi luonteensa puolesta tulla enemmän rauhalliseen isäänsä.

Olen todella kiitollinen, että rinnallani on niin upea isä kuin Isämies on. Osallistuva, paneutuva, rakastava, pitkäpinnainen. Kaikkea sitä, mitä voin vain toivoa. Se vaikuttaa ja paljon. Nytkin hän lähti ripottelevaan aamusäähän puistoilemaan esikoisen kanssa, jotta mä saan huilattua (todella) huonon yön jäljiltä.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kesä(loma)touhuja perheen kesken

Olemme ehtineet kesäloman aikana jo paljon. Ohessa kerrankin vähän kuvasaldoa menneiltä päiviltä tekstin lomassa.

Kun sain Isämiehen ja Ainon loman alkajaisiksi lääkäriltä luvan nauttia lomasta oman voinnin ja kunnon mukaan, lähdimme mökille. Iloksemme saimme seuraksi myös molemmat mummit. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsemme tuolloin käymään kaksin kaupassa ja saamme tehdyksikin jotakin tarpeellista. Tällä kerralla agendalla oli mökin terassin ja portaiden kyllästäminen, mutta vielä mitä. Säänhaltija ei aivan suosinut mökkilomaamme, mutta pikku ihminen oli mielissään, kun sai urakalla juosta pienten sammakonpoikasten perässä ja hyppiä lätäköissä. Ehdimmepä vetää lettuöveritkin. Ilo oli myös seurata, miten innoissaan Aino oli luonnon ihmeistä ja miten innokkaana hän söi mustikoita suoraan mökin pihamaan varvuista. Alla olevassa kuvassa Aino ihmettelee vesikirppuja ja sammakonpoikasia.


Mökkireissu oli kohtalaisen lyhyt, kiitos mökin sängystä kipeytyneen selkäni, kohtalaisen runsaiden supisteluiden ja sadesään. No, ehtii sitä ensi kesänäkin.

Kaupunkiin päästyämme olemme keksineet ohjelmaa ajatuksella "joka toinen päivä jotakin". Ensiksi kävimme kahteen otteeseen plotilla. Sellainen on naapurissamme olevan Pirkkolan uimahallin ja urheilukentän vieressä. Pirkkolan plotti on (lähinnä) lapsille tarkoitettu, syvimmillään noin metriin yltävä hiekkapohjainen maauimala. Plotti on täysin ilmainen ja sisältää kaikki mahdolliset herkut: puhtaan veden, vesiliukumäen, pukukopit, wc:t, suihkut, kioskin, pienen leikkipaikan, tilavan parkkipaikan ja hyvät julkiset liikenneyhteydet. Plotilla on auki 3.6. - 11.8. ja kaiken lisäksi paikalla myös uimavalvonta kaikkina aukiolopäivinä klo 10-18. Paikalla on aina satamäärin lapsia vanhempineen, mutta aina sekaan mahtuu.

Yksi kesäloman suunnitelmista oli käydä Nuuksion kansallispuistoon avatussa luontokeskus Haltiassa. Kiersimme lyhyen kävelyreitin (reilu kilometri), jonka neitikin jaksoi oivallisesti, kunhan välillä sai suuhunsa reitin varrella kasvaneita mustikoita ja vadelmia.



Itse luontokeskuksen rakennus on mielestäni kaunis ja sisällä on käytetty paljon vaaleaa puuta. Emme käyneet maksullisella näyttelypuolella, vaan herkuttelimme suussasulavalla lounaalla terassilla, jonka lasikaiteen läpi oli hienoa ihailla avautuvaa maisemaa. Ellemme olisi olleet lounaasta niin täynnä, olisimme herkutelleet vielä vitriinin suklaakakulla, jonka testaaminen jäi siis seuraavaan kertaan.

Ehtipä Isämies napata meikäläisestä kuvan terassilta ihailemassa maisemaa. Tässä siis mahakuva kaikkien ukaasieni vastaisesti:


Kävimme pari päivää sitten (Ainolle) ensimmäistä kertaa maauimalassa. Mahdollisuus uida puhtaassa ja suht lämpimässä vedessä ulkoilmassa, nauttia piknikeväistä ja auringosta ja purkaa pikkuihmisen tarmoa leikkipaikalla oli kuin matka jonnekin lämpimämpään. Reissu ei ole hinnalla pilattu, 3,8€ ja mini-ihmiset toki ilmaiseksi. Uimalan alueella vilttinsä voi levittää katsomon ja betonisen allasalueen lisäksi laajalle nurmikkokentälle. Eikä Kumpulassa näkynyt niitä Stadikalta tuttuja, ylibodattuja pullistelijoita eikä narubikineissä keikisteleviä nuoria neitoja. Jotenkin tunnelma on Kumpulassa rennompi. Aino oli lastenaltaasta innoissaan, samoin leikkipaikan vieressä olevasta, suihkulähteellä varustetusta pikkualtaasta. Jos vain kelit sallivat, käymme tuolla vielä monen monituista kertaa ennen kuin uimala tältä kesältä sulkee ovensa (25.8.). Samaan hengenvetoon suosittelen hoodeilla olevaa kahvila Kapusiinia, josta saa maukkaita, isoja salaatteja ja kielen mennessään vieviä leivonnaisia. Kumpulan kasvitieteellinen puutarha on vielä testaamati, mutta ehkä seuraavalla uintireissullamme ehdimme sinnekin.

Eilen kävimme Sealifessa. Olemme Isämiehen kanssa todenneet, ettemme vielä tänä kesänä lähde yrittämään Lintsille. Kesäinen väenpaljous ei houkuttele kumpaakaan, ja Ainoa härvelit eivät tunnu vielä kiinnostavan. Eläimet sen sijaan paljonkin. Sealife oli hyvä kokemus. Siellä vierähti mukavasti aikaa Ainon ihmetellessä eri vesieläinlajeja. Sealife-keikan jälkeen kävimme täyttämässä vatsat Alppipuiston nurmikolla pienoispiknikillä. Vinkiksi: S-etukortilla lipuista saa alennusta ja vielä halvemmalla pääsee, jos ostaa ne etukäteen verkkokaupasta.

Tällaista on toistaiseksi kuulunut kahden viikon lomajaksoomme. Vielä on toinen mokoma edessä, saas nähdä, mitä kivaa keksimmekään. Ideoita on enemmän kuin ehtisi toteuttaa, ehdota sitä omaasi!


torstai 25. heinäkuuta 2013

Täydellinen synttäriyllätys

Täytyy hehkuttaa tuota ihanaa Isämiestä. Vanhenen ensi viikolla ja eilen hän järjesti mulle synttäriyllätyksen. Ja millaisen järjestikin!

Ihmettelin, kun ovikello soi kahden maissa, että kuka meille nyt muka tulee. Sanoin vielä, että älä avaa, se on kuitenkin joku kaupustelija. No, anoppi pölähti paikalle. Ihmettelin, mitä hän meillä tekee, kun juuri toissapäivänä oltiin nähty (siitä reissusta tulossa erillinen postauksensa). Sitten mies alkoi selostaa lapsen iltarutiineja. Sitten mun raskausdementoituneilla aivoillakin välähti, anoppi tuli lapsenvahdiksi ja mies on järkännyt meille kahdelle jotakin.

En matkallakaan vielä tiennyt, mitä. Ensin mentiin herkuttelemaan kahden kesken upea, todellakin makuhermoja kutkuttava kolmen ruokalajin illallinen. Paikkana oli tunnelmallinen Juuri, uusi tuttavuus meille molemmille. Alkuruuaksi ihania sapaksia, pääruuaksi herkuttelin paistettua siikaa kera savukala-nokkoskrepin. Jälkihyväksi sain vielä vohvelia ja kardemummajäätelöä. Huokaisin niin miehelle kuin tarjoilijallekin, etten muista, milloin olisin viimeksi syönyt noin hyvin. Kerta kaikkisen täydellisen makuista ja melkein itku meinasi päästä, kun lautanen oli kunkin annoksen jälkeen tyhjä. Suosittelemme molemmat todella lämpimästi.

Sitten Isämies saattoi minut ulos ja sanoi, että nyt on kakkososan vuoro. Ajattelin, että tuo nirvanaan vievä makuelämys olisi synttärilahja, mutta vielä mitä. Hän vei vielä mut Johanna ja Mikko Iivanainen -duon konserttiin. Johanna on meidän yhteinen suosikkimme tapaamisvuodeltamme ja siitä lähtien olemme kerran vuodessa olleet hänen konsertissaan. Enkeliääninen, keijukaisen näköinen nainen laulaa tunteella koskettavia ja päähän soimaan jääviä (hyvällä tavalla) kappaleita. Hän on aito ja läsnä, ja hänen herkkyytensä on koskettavaa. Tällä kertaa esitysvuorossa olivat syyskuussa ulos tulevan levyn, Sinikka Svärdin sanoittamat, uudet kappaleet. Siinä ehdoton must-hankinta parin kuun päähän! Jos Johanna ei ole vielä tuttu sinulle, suosittelen tutustumaan häneenkin.

Ei olisi mies voinut täydellisempää synttärilahjaa mulle järjestää. Kiitos, Rakas! <3

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Sisustuskriisi

Minulla ei ole suurta sisustuksellista silmää tai suurempia intohimoja sisustuksen suhteen. Toki nautin meille sopivasta, kauniista ja toimivasta sohvasta, katossa roikkuvasta Lokki-valaisimesta ja isosta, kuuden hengen ruokapöydästämme. Mutta minulla ei ole oikeastaan ikinä pakko-saada -fiiliksiä mistään sisustustuotteesta. Toki nautin kauniista designista ja tyylikkäistä sisustuskuvista, mutta en itse haluaisi elää kliinisen siistissä, sisustuslehdestä repäistyssä kodissa.

Nyt kuitenkin minulla on sisustuksellinen kriisi. Haluaisin Ainolle lasten pöydän tuoleilla, jossa hän voisi esim. piirtää. Sellaisen saisi täyspuisena, kunnostettuna kohtuullisella summalla työkeskukselta. Ei siinä mitään, sehän maksaa vain sen vaivan, että käy ne ostamassa.

Mutta anoppi on kunnostanut minulle (kyllä, omilla käsillään) minulle keinutuolin. Aitopuisen, painavan, kompaktin kokoisen, valkoiseksi maalatun, kauniin mallisen ja pehmusteella varustetun. Juuri sellaisen, josta olen jo pitkään haaveillut. Hän kunnosti sen minulle ajatuksella "tässä miniän on hyvä imettää pikkumiestä". Sydämeni suli tästä vaivannäöstä ja ajatuksesta. Mutta. Kun sille ei ole meidän asunnossamme mitään paikkaa! Jos haluamme sen lasten pöytäryhmän, vie se keinutuolin ainoan järkevän sijoituspaikan. Haluaisin molemmat!!

torstai 18. heinäkuuta 2013

Vaateinhokit

Kuten saatatte ehkä tietääkin, meikäläiseltä menee suurin osa lasten merkkivaatteiden mallistojen lanseerauksista aivan ohi. Eikäpä tuo minua haittaa, niistä blogataan muutenkin tässä genressä ihan riittämiin, joten en aio tehdä sitä jatkossakaan.

Kun olin itse lapsi, nyt retrona koettavat värit vihreä, ruskea ja sinapinkeltainen, olivat pop. Ja vielä (jousto)froteisina. Saan edelleen (henkisiä) näppylöitä joustofroteevaatteista, kiitos äitini, joka minut niihin lapsena ahkerasti puki. Inhoan myös näitä retrovärejä yli kaiken. Jotenkin nyt noita lapsuuden vaatteita kuvista muistellessa ihomuisti muistaa vielä sen, miltä sellainen kangas tuntui ihoa vasten. Olihan se kymmenien pesukertojen myötä pehmeä, ei siitä pääse mihinkään. Mutta että itse vaate näytti oksennuksen ja nurmikolla möyrimisen jälkeisen väri-ilotulituksen risteymältä, ei, ei ei. Eihän ole pakko, eihän?

Samaan syssyyn inhokkieni kanssa menevät mm. Småfolkin ja Metsolan riemunkirjavat kuosit. Vielä enemmän inhoan Hello Kittyä ja Angry Bird'sejä. Silmääni miellyttävät pilkut, raidat ja hillityt printit. Niin kauan (ja se ei ole enää kauaa), kuin minä saan päättää, mitä vaatteita tyttäreni käyttää, häntä ei pueta mihinkään glitterörvellykseen, napapaitaan tai riemunkirjavaan kuosiin. Ever. Kun hän alkaa itse vaatia itselleen tiettyjä vaatteita, olen alistunut kohtalooni, että niitä meidän pitää sitten hankkia. Toivon vain, että lapsi ei halua päälleen pelkkää pinkkiä Hello Kittyä

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Hyviä uutisia

Tämä päivä on ollut hyvien uutisten päivä.

Aloitin aamuni tavalliseen tapaan, tsekkaamalla NaamaKirjan ja meiliboksin. Varsinkin nyt, serkkutytön LA:n ollessa huomenna, NaamaKirjaa tulee vilkuiltua lähes neuroottisen tiiviisti. Meiliboksissa odotti ihana yllätys, Nyt kun olet siinä -blogin Ada ilmoitti minun voittaneen blogiarvonnassa. Minun, jota hyvin harvoin lykästää missään kilpailuissa. Kiitos ja kumarrus. Ajoitus ei olisi voinut osua paremmin nappiin, koska pari kertaa olen jo ollut tilaamassa sekä juomapulloa että kestokassia Ipanaiselta, mutta yleensä joku on tullut häiritsemään, ennen kuin olen saanut kaivettua pankkitunnarit esiin.

Sitten menin neuvolalääkärin vastaanotolle kohdunkaulan tsekkaukseen. Vaikka päivittäin ilonani on alkanut olla myös napakampia supistuksia niiden kovottelujen lisäksi, eivät ne ole onneksi edelleenkään saaneet mitään kohdunkaulalla aikaiseksi. Se on täysin kiinteä ja pitkä. Lääkäri oli vähän huolissaan satasessa pyörivästä leposykkeestä, mutta itsediagnosointina pidän sitä vain kropan tapana reagoida matalaan verenpaineeseen ja hemoglobiiniin. Hän kuitenkin laittoi kyselyn Naikkarin sisätautipuolelle, että pitäisikö asiaa seurata sen kummemmin. Tod.näk. ei, luulen ma. Mutta mikä parasta: sain kuulla ja nähdä jopa omin silmin ultralaitteen näytöltä, että Myttynen on kääntynyt pää alaspäin! Hiphei huraa!! Tokihan hän ehtii vielä kiepsahtaa takaisin perätilaankin (nyt rv 32+0), mutta iloitsen siitä, että Myttynen ei ole kuunnellut pari viikkoa sitten kuultua "ei tämä enää täältä syvältä lantiosta käänny mihinkään" arviota. Nyt uskallan jopa alkaa haaveilla alatiesynnytyksestä uudelleen. Minä kun ehdin moisen haaveen heittää jo romukoppaan, kun kuulin, että tulokas on tiiviisti perätilassa ja LA:n painoarvio on lähempänä viittä kuin neljää kiloa.

Näitä hyviä uutisia kävimme juhlistamassa Kakkugalleriassa. Suosittelen lämpimästi kaikille. Tilasimme ko. paikasta Ainon nimiäisten kakun, jota ylistivät kaikki svieraat. Nyt herkuttelimme "vain" kakkupalasilla. Suosikkini on edelleen cassis-suklaakakku. Onpa paikassa tarjolla myös makean ystäväville superherkullinen kakkubuffet Fredrikinkadun ja Erottajan kahviloissa. Eikä hintakaan päätä huimaa: kakkubuffee kahvilla/teellä 11,90€ ja erikoiskahvilla kaksi euroa enemmän.

Nyt, kun sain lääkäriltä hyviä kuulumisia, lähdemme koko perhe (vahvistettuna molemmilla mummeilla) Satakuntaan viettämään mökkilomaa. Ah, ihanaa!!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Amen

Tämä Naamakirjassakin kiertänyt lause tiivistää ajatukseni niin täsmälleen, että on pakko pistää jakoon se myös tänne puolelle:

Sairaalakassia?

Jossakin odotusaiheisessa viikkokirjeessä ehdotettiin sairaalakassin valmistelemista. Jotenkin todellisuus iski nyt. Ainon syntymäviikkoihin on aikaa enää neljä viikkoa, täysiaikaisuuteen kuusi. Olen vähitellen tehnyt itselleni pitkän listan asioita, jotka haluan saada valmiiksi ennen synnytystä, joten tekemistäkin riittää. Viime viikonloppuna kävimme Ikeassa ostamassa toisen vaatekaapin Ainon vaatekaapin rinnalle. Se pitäisi vain koota.
Kuva: Ikea.fi

Meille kotiutui tuo kaappi kahdella poikkeuksella. Isot ovet ovat myöskin koivunväriset ja alaosassa on iso laatikko noiden kahden pienen tilalla. Ainolla on ollut tähän asti saman Stuva-sarjan matalampi kaappi, ja se on osoittautunut käteväksi.

Parhaillaan odottelen sekä ompelukonetta että saumuria takaisin huollosta, jotta voisin vähän tehdä ompeluhommia. Sitten pitäisi vielä pestä Ainolta pieneksi jääneistä vaatteista uniseksit mallit odottamaan käyttäjäänsä kaappiin.

Sairaalakassin suhteen olen taikauskoinen. Viimeksi pakkasin sen 34+6 ja Aino syntyi vain muutaman päivän päästä. Silloin minulla ei ollut mitään oireita vesien menosta, eikä ole nytkään. Mutta joku mörkö tuolla takaraivossa muistuttelee parin vuoden takaisista tapahtumista. Pakkaan kassin vasta 34 viikon jälkeen, kun selviää, miten päin Myttynen majailee mahassa ja millä viikolla synnytystapa-arvio on.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kypsä, kypsempi, kypsin

Alan olla ihan kypsä tähän raskauteen. Tai korjataan, en ole kypsä raskauteen. Nautin Myttysen liikkeistä masussa, vaikka se välillä kipeää tekeekin.

Mutta en vaan jaksaisi näiden raskausvaivojen kanssa enää. Ja nyt sentään mennään vasta viikolla 31+. Ärh. Matala verenpaine on palannut ilokseni. Yksi ilta oli niin paha olo, että oli pakko vain maata sohvalla. Ei ihme, mittari näytti lukemaa 104/44. Olen nyt yrittänyt nostaa sitä lipittämällä natriumpitoista kivennäisvettä ja syömällä salmiakkia. Nyt on asiat tosi huonosti, kun salmiakkikin alkaa tökkiä.

Eilen kaupungilla käydessäni supisti aika tuntuvasti ja samaan aikaan Myttynen painoi itsensä kohdun seinämää vasten. Oli lievästi sanottuna tukala olo. Vaapuin portaita alas ja vastaani tuli viisi - kymmenen vuotta vanhempi nainen kuin minä. Hänen katseensa huokui: "Been there, done that, koita kestää". Tyydyin hymyilemään väkinäisesti takaisin. Ilmeisesti näytän myös muiden silmissä vaivaiselta, kun eilisellä reissulla minulle avattiin jatkuvasti ovia. Tai sitten kaikki luulevat, että synnytän siihen paikkaan, jos joku ei pidä minulle ovea auki. En toki valita tällaista palvelua.

On se jännä, miten joillakin raskaus on sitä hehkeintä aikaa elämässä. Kaveripiiriini kuuluu muutama tällainen. Mutta kohtuuden nimessä, onneksi on myös niitä, joiden kanssa voin jakaa näitä ei-niin-hehkeitä-olotiloja. Koitan tsempata itseäni: "jaksa vielä vähän".

Tänään alkaa Ainolla ja Isämiehellä kesäloma! Jipii. Lomasuunnitelmia on, mutta niiden toteutus selvinnee ensi viikon lääkärineuvolassa, että mitä hän antaa luvan tehdä.

Mietin ensin pääni puhki, mitä ostan hoitotädille kiitokseksi kuluneesta hoitovuodesta. Olemme olleet häneen niin tyytyväisiä, että halusin muistaa häntä jollakin. Tavaralahja olisi riski, koska en tunne hänen makuaan. Päädyin sitten luomuherkkukorin, jossa on mm. ohraleipää, goudaa, palvikinkkua, servettejä, lettujauhoja, vadelmahilloa, pikkuleipiä, lehtikuohua ja mansikka-raparperimehua. Toivottavasti kori tuo hänelle iloa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Lapsellisten ja lapsettomien eroja

Seuraavassa tekstissä karrikoidaan, muista se tekstiä lukiessasi.

Siisti koti.
Aivan eri merkitys lapsellisille on aivan eri kuin dinkkupariskunnille. Kun tulee tekstari tai soitto: "olemme tässä nurkilla, voimmeko tulla piipahtamaan vartin päästä" aiheuttaa ehkä saman reaktion "miten pikasiivota koti järjestykseen". Mutta se, mitä pikasiivous tarkoittaa, on totaalisen erilaista. Dinkku oikaisee kiiltävällä sohvapöydällä olevat sisustuslehdet suoraan, nostaa espressokupit pöydältä tiskikoneeseen ja kohentaa pöydällä olevaa kukka-asetelmaa. Mammamallinen yksilö tyrkkää pahimman kenkävuoren eteisen vaatekaappiin ja toivoo, ettei tulijoilla ole takkeja mukanaan. Eteisen lasten naulakon lattialla majaileva vaatekasa nousee äkkipikaa takaisin naulakkoon. Sitten katsaus olohuoneeseen. Ruokapöytä näyttää siltä, kuin sillä olisi ollut hiirten (tai vähän isompien otusten) ruokaorgiat. Rätti käteen ja ainakin pahimmat roiskeet pois. Eihän lattialla ole käytettyä vaippaa tai ruokapöydän alla aamupuuron viimeiset rippeet? Onko omassa tai lapsen naamassa tai vaatteissa ruoanjämiä? Ja ne 1348 lelua, jotka majailevat lattialla, saavat pikakomennuksen laatikkoon tai lentävät vanhempien makuuhuoneen suljetun oven taakse. (P.S. Ihmetteletkö usein, miksi juuri vanhempien makuuhuoneen ovi on meidän huushollissamme kiinni? Nyt tiedät miksi.)

Mukava auto.
Dinkkupariskunnan unelma-auto lienee tilava katumaasturi iPhone-telakalla, automaattisella ilmastoinnin säädöllä ja peruutustutkalla. Lapsellisten paras auto on se, johon mahtuu sekä turvakaukalo että turvaistuin, jossa on tarpeeksi turvavälineitä ja jonka joku muu, kuin sinä, siivoaa säännöllisesti. 

Mulla on vähän tukkoinen olotila.
Dinkku painaa ympäripyöreää päivää töissä, vaikka pää kainalossa. Ei sentään, mutta itsekin tunnustan tehneeni ympäripyöreää lenssun vaaniessa olkapään takana. Tämä siis aikaa ennen lasta.
Lapsellisilla tauteja piisaa senkin edestä. Ja sairasta lastahan ei saa viedä hoitoon. Toissakevään saldoomme kuuluu 12 viikkoa kestänyt lenssuaalto, joka kaatoi lapsen petiin muutamaa tervettä päivää lukuun ottamatta kolmeksi kuukaudeksi. Korvatulehduksilta on meidän huushollissamme kahta lukuun ottamatta (kopkop) vältytty. Ja auta armias, jos olet lapsen kanssa yhtä aikaa iki-ihanan ystäväisemme Noron kourissa.

Stressiä pukkaa, tosi paljon tekemistä tällä viikolla
Dinkku on sitoutunut työn ulkopuolellakin hoitamaan yhtä sun toista luottamustointa tai harrastusta. Maanantaina bodypump ja spinning (joista ei millään voi olla pois), tiistaina kaksi dedistä ja kolmas keskiviikkona, keskiviikkona tiimin kehittämispäivä, jossa olen luvannut pitää luennon aiheesta itsetuntemus, torstaina taloyhtiön kokous, jossa päätetään putkarista, ja loppuviikostakin kalenteri buukkaa punaista.
Lapsellinen toistaa kaavaa: lapsi hoitoon-töihin-lapsi hoidosta-pyykkää-siivoa-leikitä-kokkaa-nukuta-syötä-lapsi hoitoon-töihin-lapsi hoidosta-pyykkää-siivoa-leikitä-kokkaa-nukuta. Oli arki tai pyhä.

"Mennäänkö lauantaina syömään?"
Dinkku ehdottaa aikaa lapsen nukkumaanmenon jälkeen.
Perheellinen ehdottaa: sopisiko brunssi esim. klo 11 tai sitten ruoka päiväunien jälkeen? Mieluiten paikassa, jossa on lapsille leikkinurkkaus ja jossa tarjotaan myös lapsille sopivaa ruokaa?

Mulla ei ole mitään päällepantavaa. 
Dinkku tuskailee vaatekaapillaan: Siis oikeasti, mulla ei ole mitään päällepantavaa. Siis sellaista, jota en olisi käyttänyt töissä kuukauden aikana jo neljästi, johon en olisi jo kyllästynyt tai sopisi mun tämänhetkiseen feng shuihin.
Perheellinen huokaa samaisessa tilanteessa: Löytyisikö vaatekaapista edes joku kolttu, joka istuisi edes jotenkin tissien, mahan ja/tai persuksen kohdalta. Ja jossa ei olisi pieniä sormenjälkiä tai ruokatahroja ja jota ei tarvitsisi silittää? 

Lapsiystävällinen koti
Dinkun mielestä lapsiystävällisyyteen riitää, että lapselle on tarjota maitoa ja lapsi voi katsoa Youtubesta Maisaa.
Perheellisen mielestä lapsiystävällisessä kodissa on jotakin, jolla lapsi voi leikkiä (edes kynä ja paperia), mitään särkyvää tai arvokasta ei ole alle metrin korkeudella, huushollista löytyy syöttötuoli, lattialla ei ole villa/plyyshi/tai muutenkaan "ei vesipesua" -mattoja, ja huushollin omistajilta löytyy terve asenne kaikkeen koskevaan ja sotkevaan minitornadoon.

Mua väsyttää.
Dinkku valittelee väsymystään, kun dedikset painavat päälle, mutta mistään vapaa-ajan harrasteesta tai luottamustoimesta ei voi luopua.
Perheellinen venyttelee leukapieliään, kun yöllä piti nousta yli tusinan kertaa yskivän/ itkevän lapsen luokse ja aamuherätyskin tuli jo neljältä.

Kuulostiko yhtään tutulta?

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Eka vs. toka

Mikä raskauksissa on erilaista, mikä samaa?

Vatsa
Vatsa on nyt aivan eri mallinen kuin Ainoa odottaessa. (Mitään kuvamateriaalia ei edelleenkään ole tulossa.) Silloin vatsa laajeni joka suuntaan ja oli sellainen laakea pallo. Nyt masu on terävämpi ja osoittaa suoraan eteenpäin. Vyötärön kohdallakin oli vielä pari viikkoa sitten sievät kurvit, kun esikoista odottaessa kurvit häipyivät jo aika aikaisessa vaiheessa unholaan. Vatsaan on molemmilla kerroilla kasvanut pöhköä haituvaa siten, että koko masu on vaalean karvoituksen peitossa (yöks). Onneksi on sentään vaaleaa. Ainosta linea negra tuli noin puolessa välissä ja hailakoitui noin kuukausi synnytyksen jälkeen. Nyt linea negrasta ei ole merkkiäkään. Mittasin muuten vyötärönympärykseni tässä eräs päivä. Mitta on kahta senttiä vaille sama kuin Kättärille lähtiessä 2011. Ei ihme, että masu tuntuu isolta...

Iho
Ainoa odottaessa ihoni voi tosi hyvin. Minulle luontainen kasvojen T-alueen rasvoittuminen väheni, näppylöitä ei tullut laisinkaan ja kirjava ihonvärikin tasoittui silminnähtävästi. Nyt iho kukkii, näppylöi, on kirjava ja kaikkea muutakin vähemmän kivaa. No, onneksi tämä on määräaikaista :-)

Veriarvot
Ainoa odottaessa jouduin rautakuurille. Silloin sama rautavalmiste, jota nyt yritin käyttää, veti vatsan silloin ihan ummelle ja jokapäiväisestä luumu- ja leseannoksesta tuli paras kaverini. Nyt sama "vatsaystävälliseksikin" mainostettu Obsidan taas vetää pakin ihan sekaisin. Pakko käydä apteekissa vaihtamassa valmistetta, en kerta kaikkiaan pysty syömään tuota enää. Suolistokrampit ja pakki sekaisin jatkuvasti. Ei kiitos, varsinkaan hellekeleillä. Jotakin on vain pakko syödä, että saisi hempan nousemaan nykylukemista (115) vähän ylöspäin. Se auttaisi olotilaan muutenkin, kun kaksi vuotta sitten, samoin kuin nyt, saan nauttia matalan verenpaineen "iloista". Sen sijaan matala hb-pitoisuus nostaa leposykettä lähes sataan lyöntiin minuutissa. Onneksi löytyi masullekin sopiva valmiste, Compiron. Suosittelen!

Vaikka lähtöpainoni on ollut molemmissa raskauksissa normaalipainon ylärajoilla, ei kummassakaan raskaudessa ole pamahtanut radi-diagnoosia. Onneksi. Olen nyt toista kertaa maha pystyssä keskittynyt syömään terveellisemmin kuin Ainoa odottaessa, jolloin lähdin kaikkien mahdollisten mielitekojen perään. Nyt pidän yhden herkkupäivän viikossa, se pitää päänikin kunnossa. Tämä on pitänyt painonnousunkin kohtuullisena.

Raskausvaivat
Ainoa odottaessa aloin nukkua rv15:n tienovilla kuin murmeli. Oli ihanaa vuosikausien unihäiriöiden jälkeen vihdoin nukkua, ilman lääkkeellistä apua. Nyt olen saanut vain haaveilla moisista unista. Ainoa odottaessa olin alussa toki väsynyt, mutta nyt väsymys oli kyllä ihan totaalisen ryydyttävää. Alkuraskauden illat menivät siinä, kun makasin silmät puolitangossa sohvalla, kun Isämies leikitti esikoista. Edelleen nukun järjettömän huonosti. Pitää yrittää nukkua edes sitten, kun Myttynen on ulkoistanut itsensä ja nukkuu suurimman osan vuorokaudesta.

Ainosta voin pahoin rv:lle 20. Sitten oli pari viikkoa keskiraskauden kivaa aikaa, kunnes ennakoivat, säännölliset, mutta kivuttomat supistukset alkoivat rv:lla 23. Sairaslomalle jäin rv:lla 30. Nyt voin pahoin 22 viikkoa. Supparit alkoivat jo viikolla 20 (jippiaijee, NOT!). Sairaslomalle jäin rv:lla 23. Ainoa odottaessa käsieni nivelrikko oli lähes oireeton, nyt kädet kipuilevat ja turpoavat jatkuvasti. Myös ranteeni turpoavat (mitä ei ollut aiemmin). Olen joutunut jo hylkäämään rannekellon, se kun ei mene enää kiinni tai jos menee, jättää hirveät rannut käteen. Vihkisormukseni on korulippaassa tallessa, sen kanssa en jaksanut enää taistella rv:n 23 jälkeen. Ainoa odottaessa jalkani eivät juurikaan turvonneet. Nyt varpaani näyttävät ylitäytetyiltä prinssinakeilta ja kauhukseni alesta löydettyjen ballerinojen sopiva koko oli 41 (entisen 39/40 sijaan).

Himotukset
Ainon kohdalla himoitsin sushia ja maksalaatikkoa. Kilttinä esikoisen odottajana en syönyt maksaruokia lainkaan odottaessani. Nyt maksaa tekee epäsäännöllisen säännöllisesti mieli ja kun tekee, syön surutta muutaman maksamakkaravoileivän. Nyt himoitsen paprikaa, vesimelonia, kirsikkatomaatteja ja jäätelöä. Pääasia, että suurin osa himotuksistani on terveellisiä.

Sukupuoli
Ainoa odottaessa "tiesin" raskaustestin kahden viivan tehtyäni, että tyttö tulee. En osaa vieläkään eritellä, mistä tuntemus noin vahvana kumpusi, mutta olin asiasta täysin varma. Nyt toisella kertaa en ollut asiasta varma ja pitkään puhuimme tulokkaasta "vain" vauvana. Noin raskausviikolla 15 näin unen, jossa laitoin synnytyssairaalassa pienelle pojalle vaippaa. Mietin herättyäni, oliko kyseinen uni mahdollisesti enneuni (joita olen nähnyt aiemminkin). Kun rakenneultrassa selvisi, että tulokas on mitä ilmeisemmin poika, tuntemukseni vahvistui. Nyt on ollut helppo puhutella maha-asukkia pikkuveikkana (joksi myös Aino häntä kutsuu). Vaikka sukupuolella ei ole muutoin isommin väliä minulle tai Isämiehelle, olen kuitenkin onnellinen, että poikavauva tulee perheeseen jatkamaan harvinaisen sukunimemme kantamista. Ajatuksissani kutsun pikkuveikkaa jo hänelle tulevalla etunimellä, vaikka nimen aiomme paljastaa vasta nimiäisissä.

Tunteet
Ainon kohdalla olin herkempi mitä tässä raskaudessa. Itkeä pillahdin itkemään ihan mitättömistä asioista, nyt olen (miehen mielestä) vain kestosti pahalla tuulella :-) Olen varmempi itsestäni ja tuntemuksistani, enkä jokaista kipua tai tuntemusta säikähdä. Osaan myös vaatia neuvolalta palvelua (vaikka muuten olen arka vaatimaan itselleni mitään). Ekassa raskaudessa kuljin koko matkan vaaleanpunaiset prillit kasvoilla. En osannut pelätä mitään, en keskenmenoa, en kohtukuolemaa, en mitään. Nyt, kun matkaan on tarttunut paitsi tietoa ja kokemuksia, mutta myös tuttuja, joilla raskaus ja/ tai synnytys ei ole mennyt niin kuin Strömsössä, on alkanut itsekin pelätä, että voiko toisellaKIN kerralla kaikki mennä hyvin ja voiko meille käydä niin hyvin, että saisimme KAKSI tervettä lasta?

Synnytys
Ainohan syntyi kiireellisellä sektiolla rv35+4. Nyt, kun ne viikot lähenevät, en voi olla miettimättä, milloin pikkuveikka mahtaa tahtoa katselemaan maailmaa vatsanahkan tältä puolen. Samoin mietityttää se tapa, millä hän maailmaan tulee. Aino kun majaili viimeiset kaksi kuukautta syvällä lantiossa raivotarjonnassa. Pikkuveikkansa taas on mieltynyt vakaaseen perätilaan.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

En ymmärrä

Suurimmaksi osaksi ajasta tunnustaudun olevani suvaitsevainen ja avarakatseinen. Hyväksyn eri tavalla asioista ajattelevat ja toisin elävät. Kuten olen aiemminkin sanonut, perhe-elämä on täynnä haastavia valintoja ja kukin perhe joutuu tekemään omat ratkaisunsa.

Mutta on tiettyjä juttuja, joita en ymmärrä.

1. Pyörällä ajo lapsi kantorepussa ja/tai kypärättä
Asuinalueellamme ajaa äiti, joka samalla pitää pientä lastaan kantorepussa. Se näyttää todella pahalta, enkä uskalla edes ajatella, kuinka lapsen kävisi, jos äiti esim. kaatuisi tai kolaroisi auton kanssa.

Juuri äsken ikkunamme alta pyöräili äiti ehkä kuusi-seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa. Olen nähnyt heidät aiemminkin. Se, mikä tässä kaksikossa pistää silmään on se, ettei kummallakaan ole pyöräilykypärää. Äiti näyttää tyttärelleen todella huonoa esimerkkiä olemalla itse ilman kypärää, ja jos tuon vielä antaisi anteeksi, sitä en anna, ettei lapsella ollut kypärää. Pää on kuitenkin ainutkertainen kapistus ja vaikka sitä suojaa meikäläisen tapauksessa aikamoinen umpiluu, on se kuitenkin sen verran kallisarvoinen, etten jätä kypärää kotiin edes viiden minuutin pyöräilymatkalla. Etenkin, kun tänä päivänä olisi tarjolla esim. jotakin näin houkuttelevaa pään suojaksi:




Kuvat: www.sawakofuruno.com ja www.nutcasehelmets.com 

2. Lapsenroikotin
Kun on oikeasti olemassa ja saatavilla tietoa ergonomisista kantovälineistä, jotkut silti kantavat lastaan mm. BabyBjörnin kaltaisissa rintarepuissa, joka ei ole kantamisen kummallekaan osapuolelle miellyttävä kokemus. (Testattu on.) Eniten harmittaa se, että vanhemmilla on oikeasti halua ja tahtoa kantaa lasta, mutta ovat jostakin syystä valinneet lapsenroikottimen. Ja BabyBjörn kehtaa vielä markkinoida tuotettaan sellaisilla ylisanoilla kuin "Säädöt tekevät tästä rintarepusta oikean ergonomisen ihmeen."

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Terveisiä neuvolasta

Terkkuja neuvolasta rv30 käynniltä. Käynnissä meni tavallista enemmän aikaa, kun kävin kesälomasijaisella, jolle piti omaa taustaa ja tämän raskauden etenemistä vähän selittää.

Hemoglobiinia olen saanut nostettua tuplaraudalla (rautaa aamuin illoin) lukemaan 117, joka on hieno homma. Terkka kuitenkin kehotti jatkamaan kuuria, kun voisi se tuosta vieläkin nousta. Sf-mitta huitelee käyrien yläpuolella, mutta menee omalla linjallaan. Verenpaine ok, samoin painonnousu.

Tunnustellessa terkkari sanoi tyypin olevan istuma-asennossa syvällä lantiossa ja sanoi, että jos
1. Myttynen on näinkin pitkään ollut perätilassa
2. on syvällä lantiossa
3. on isokokoinen (nyt arvioitu LA:n painoennuste 4,3 - 4.7kg) ja
4. mulla on supistuksia näinkin paljon, kääntöyritystä tuskin edes yritetään.

Asiaa kuitenkin seurataan. Ensi viikolla on "kohdunkaulan seurantakäynti" neuvolalääkärille ja rv34 menen terkkarille tsekkauttamaan, miten päin tyyppi on masussa. Jos Myttynen majailee silloinkin perätilassa, synnytystapa-arvio tehdään seuraavalla viikolla. Jos taas Myttynen on kääntynyt raivotarjontaan, synnytystapa-arvio tehdään vasta rv37. Terkkari kehotti henkisesti varautumaan suunniteltuun sektioon rv38 - 39.

Sain myös tiukat ohjeet siitä, mitä pitää tehdä, jos lapsivesi sattuukin menemään tässä välissä. En saa kuulemma sen jälkeen kävellä yhtään, vaan pitää heti mennä pitkäkseen ja soittaa ambulanssi. Tämä siksi, ettei napanuora luiskahda kohdunkaulaan ja jää puristuksiin sikiön alle.

Vaikka olen epäillytkin, että sektio saattaa olla edessä, on sen kuuleminen ammattilaisen sanomana minulle tietyllä tapaa pettymys. Minä kun niin toivoin pääseväni synnyttämään alateitse. Mutta en toki Myttysen tai minun terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Tästä eteenpäin mennään viikko kerrallaan ja katsotaan, mitä jatkossa tapahtuu. Viikon päästä alkaa Ainon ja Isämiehen kesäloma, jolloin aiomme kaikella tapaa nauttia Suomen suvesta.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kaksiveesynttärit takana

Huhheijaa, nyt kaksivuotissynttärit takana. Tuntuu hurjalta ajatella, että tuosta sydämeni alla kasvaneesta solurykelmästä on kasvanut jo noin iso ja ihana tyttö. Ja että nyt mennään jo kohti kolmatta syntymäpäivää!

Kuten lauantaina postasinkin, leipomuksista meinasi tulla katastrofi, mutta sain sitten uuden kauppareissun jälkeen loihdittua kuitenkin vieraille herkkuja pöytään. Nyt sain tehdä vielä tarjottavat oman mieleni mukaan. Ensi vuonna todennäköisesti tulee tytöltä jo toive, mitä pöytään laitetaan. Tässä vielä kuvamateriaalia pöydän antimista.

Tein kaikki leivonnaiset gluteenittomina, jotta Ainokin pääsisi niitä maistamaan. Ylhäällä etuajalla juusto-kinkkupiirakka, taka-alalla kasvispiirakka (hiukan reseptiä modaten). Alkuperäinen resepti Pörden elämää -blogista. Kasvispiirakkaan tuli kesäkurpitsaa, sipulia, paprikaa ja salaattijuustoa sekä Pirkan salviatahnaa.



Makeat herkut olivat kaksi erilaista juustokakkua, ylemmässä kuvassa Kinuskikissan jogurttijuustokakku. Vaihdoin lakkahillon rakastamaani Lemon curdiin. Alempi kakku on Pellavasydämiä -blogista, jossa valkosuklaa vaihtui lennosta tummaksi suklaaksi.

Kovin hitti taisi olla pienten vieraiden mielestä kuitenkin macaronsit. Suosittelen lämpimästi tutustumista K-ryhmän kaupan pakastealtaaseen, josta nämä herkut kävimme noutamassa.

Oli ihanaa, kun tupa oli täynnä rakkaita vieraita. Harmiksemme muutama ihana ystävä joutui perumaan tulonsa, mutta ei se menoa haitannut. Ihana blogisisar Eevi tuli paikalle hurmuri-A:nsa kanssa, vaikka oli rehkinyt töissä jo ennen juhlia pitkän päivän ja myöhemmin illalla palasi vielä hakemaan miestään lentokentältä. Iso respect, erityisesti siitä, miten hän jaksoi tulla juhlimaan rakasta tytärtämme ja miten raikkaalta hän näyttikään työpäivän jälkeen!

Minulla oli myös iso ilo tavata henkilö, josta olen kyllä kuullut paljon (pelkkää hyvää, tottakai), mutta jota minulla ei ole vielä ollut mahdollisuus tavata livenä. Kyseessä oli Lapsellista-blogin Annan mies H. Aivan huipputyypiksi paljastui hän. Olivatpa mukana hurmaavakiehkurainen Helmi ja potra pikkuveikka Armas, joka on kertakaikkiaan rutistettavan ihana. Kun vieraina on lapsia, ei pikkukolhuilta vältytty ja kukin lapsista taisi käydä vuorotellen hakemassa vanhempansa sylistä lohtua rajujen rakkaudenosoitusten jälkeen. Lapset tuntuivat viihtyvän yhtä hyvin kuin vanhemmatkin vieraat, josta olen iloinen.


Aino ja Helmi tutkimassa lahjaksi saatua kirjaa, josta kuuluu maatilan eläinten ääniä. 

Oli mahtavaa, että omalla kotisohvallani oli rinnakkain kaksi lempibloggariani, joihin on ollut ilo tutustua ja joiden kanssa tuttavuus on syventynyt ystävyydeksi. Olette ihania, Anna ja Eevi! Olen todella onnellinen, että aikoinaan vauvamuistojen talteenkirjoittamiseksi aloittamani blogini kautta olen elämääni saanut näin upeita ihmisiä.

Vaikka olen vannonut, etten esittele masukuvia blogissani, tässä vielä masukollaasi eiliseltä. Mustakolttuinen, ihanan kompakti masu kuuluu serkulleni, jonka laskettu aika on aivan parin viikon päästä. Omani tuntuu nyt jo aikamoiselta pallolta ja kauhunsekaisella jännityksellä odotan, mihin mittoihin se mahtaakaan vielä paisua.



Täysi kellonympäys lauantaina huhkimista ja eilinen valmisteluita ja vieraiden kanssa seurustelua veti kyllä tästä mammasta mehut siten, että tänään en tee tasan muuta kuin huilaan. Ihan hirveä, krapulamainen olotila!! Mutta kiitos ja kumarrus kaikille vieraille käynnistänne ja ihanista lahjoistanne. Olette rakkaita!