Vilistävää viikkoa

Tähän viikkoon on mahtunut paljon.

Maanantaina
Istuimme työyksikkönä alas miettimään prosessejamme kuudeksi tunniksi. Keksisin paljon paremmankin tavan viettää maanantaipäivää, mutta silti ymmärrän, kuinka tärkeää on, että saamme nuo valmiiksi. Siten meidän on helpompi tuotteistaa palvelumme niin sisäisille kuin ulkoisillekin asiakkaillemme. Mutta silti. Kun ei tajua, niin ei vaan tajua (tässä kohtaa puhun itsestäni, en ymmärrä prosessien kehittämisestä mitään). Loppujen puolentoista tunnin aikana yritin lyhentää to-do -listaani, mutta eipä sieltä kovin montaa taskia saatu vähemmäksi. Kun pääsin illalla kotiin, vuosi omani sekä Ainon nenä kilpaa.

Tiistaina
Ehdin käydä kesken työpäivän lounaalla ystäväni kanssa. Oli antoisa kolmevarttinen, jossa vaihdoimme ajatuksia äitiydestä, työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä, ammatillisuudesta, haaveista. Teki hyvää meille molemmille, näin uskallan väittää. Yritin pusertaa yhteen päivään lähes koko viikon työpanokseni. Aika kivasti taskilista vähenikin, mutta se tarkoitti sitä, että minä istuin konttorissa tavanomaista pidempään. Lopulta totesin, etten puoli viideltä enää saa mitään älyllistä toimintaa vaativaa aikaiseksi, ja suuntasin kasvava kaktus kurkussa kotiin. Ihan hyvää teki purkaa listalla olevia töitä, mutta ei tuosta voi tapaa tulla. Minä kun haluan viettää laadukasta perheaikaa iltaisin ja nähdä lapseni myös hereillä. Näyttipä neidinkin klyyvari vuotovian merkkejä, kun istuimme yhdessä iltapalalla.

Keskiviikkona
Heräsin aikaisin, kiitos lenssuisen olotilan ja positiivisen jännityksen. Olihan tiedossa vuoden (ainoa) odotetuin koulutus. Kun tyttö heräsi, näin heti, että tänään ei ole mitään asiaa hoitoon. Jouduin soittamaan jo työpaikalleen ehtineen Isämiehen takaisin kotiin, että itse pääsisin oppiin. Pikainen vuoronvaihto ja suuntasin keskustaan. Ensimmäinen koulutuspäivä oli antoisa, ja työkaverin kanssa saimme paljon ideoita, miten lähteä edistämään asioita omalla työpaikalla. Jotenkin tuntui lohdulliselta, että oikeasti isoilla toimijoilla pulmat ja haasteet ovat täsmälleen samat kuin meillä, mittasuhteiden ja hintaluokan kanssa vain painitaan vähän eri kategoriassa kuin me. Isämiehen piti päästä loppuviikoksi töihin, joten soitimme loppuviikoksi apuun isoäidit. Luojan kiitos heille, torstai ja perjantai oli kondiksessa.

Torstaina
Heräsin ikävään kurkkukipuun. Eipä minusta juuri ääntäkään lähtenyt, mutta niin vain suuntasin opin tielle. Oli helpottavaa, että äitini pääsi hoitamaan lastenlastaan päivän varoitusajalla. Isämieskin pääsi edistämään omaa projektiaan töihin. Hömelö olotila ja huoli pienen voinnista aiheutti sen, etten saanut päivästä kuitenkaan irti niin paljoa kuin olisin toivonut. Kun pääsimme kotiin, äitini huokaisi: "kyllä sairaan vuosikkaan hoitaminen käy työstä". Lausuimme lämpimät kiitokset isoäidin ajasta ja paneutumisesta ja painuimme saunaan.  Pääsin nauttimaan lempeistä löylyistä, jotka vähäksi aikaa aukoivat tukkoista tuulenhalkojaani.

Perjantaina
Aamulla ääntä lähti vielä vähemmän kuin torstaina. Mutta olihan edessä SE odotetuin päivä kolmipäiväisestä koulutuksesta. Tällä kertaa lastenhoitoavuksi riensi anoppini. Olen niin kiitollinen, että molemmat isoäidit asuvat lähellä ja ovat mieluusti avuksi, jos/ kun lastenhoitoapua tarvitaan. He pitävät molemmat myös tärkeänä sitä, että pääsemme isämiehen kanssa viettämään kahdenkeskistä aikaa ja ovat jopa patistamassa meitä sellaisen viettoon.

Perjantai osoittautui The Päiväksi. Pienryhmä mahdollisti aidon vuorovaikutuksen ja kokemusten vaihdon muiden osallistujien kanssa. Kouluttajan tiesin jo etukäteen hyväksi, olenhan hänen blogiaan seurannut viitisen vuotta. Mutta se anti. Ehkä jotakin siitä kertoo se, että kollegan kanssa kirjoitimme ideoita ylös kynä sauhuten, hymy korvasta korvaan ulottuen, kun visioimme innolla tulevaa projektiamme. Meidät valtasi aivan valtaisa FLOW, ja kotimatkakin sujui kilpaa kädet viuhtoen, toistemme kanssa osin päällekkäinkin puhuen, viisi senttiä bussin penkistä irti leijuen. Minun oli todella vaikeaa illalla rauhoittua, kun olin niin tohkeissani. Siitä huolimatta, että oma olotila ei ollut mikään paras mahdollinen, harmittelin sitä, että on perjantai-ilta, eikä huomenna pääse töihin. Hullu, kommentoi eräs kaverini facebook-hehkutustamme. Juuri tätä olen kaivannut. Sitä, että innostun jostakin niin, etten meinaa housuissani pysyä. Että tunnen syvää paloa sitä kohtaan, mitä teen. Että tunnen olevani oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Että saan haastaa ammattiosaamiseni.

Lauantaina
Lähetimme Isämiehen aamulla ruokakauppaan ja hakemaan vaatepakettia postista. Kuumemittari kun näytti lukemia meidän molempien tyttöjen kohdalla. Päivä tuntui pitkältä, kun emme päässeet pesutupaa pidemmälle. Kun tyttö heräsi päiväunilta, tulikuumana ja silmät rähmästä umpeen liimautuneina, teimme pikaisia päätöksiä. Isämies lähti juuri neidin kanssa taksilla kohti luottolääkäriasemamme (yksityinen lääkäriasema, josta olemme saaneet joka kerta loistavaa palvelua) päivystävää lastenlääkäriä. Minä jäin kotiin päivystämään, kun anoppi on hetkisen kuluttua tulossa hakemaan eiliseltä unohtunutta kännykkäänsä. Jotenkin jaksan oman puolikuntoisen olotilani, mutta on aina yhtä kurja katsoa sairastavaa pientä.

Viikot menevät nykyisin ihan järkyttävällä vauhdilla. Iltaisin olen ollut niin väsynyt, että en ole jaksanut enää avata konetta, istuttuani sen ääressä töissä koko päivän. Pahimmillaan olen painunut sänkyyn Ainon kanssa yhtä aikaa (joka siis tarkoittaa noin puoli kahdeksaa). Pahoittelut siis siitä, että blogi ei päivity niin taajaan kuin aiemmin. Usein minulla on mielen päällä aiheita ja postausideoita, mutta aikaa niiden toteuttamiseen ei juuri nyt ole.