keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Ikäerosta ja vanhemmuudesta

Mammakaverini lainasi eilen NaamaKirjaan partioliikkeen isän, lordi  Baden-Powellin lauseen: "Paras lahja mitä ikinä voit lapsellesi antaa, on sisarus". Kauniisti sanottu, mutta... Itse ainokaisena lapsena kasvaneena sanoisin, että paras lahja, minkä voi lapselleen antaa, on aikuisen aito läsnäolo ja välittäminen. Sitä ei korvaa mikään sisarussuhde.

Eevi kirjoitti taannoin lasten ikäerosta ja haastoi minutkin kirjoittamaan samasta aiheesta. Meidän lapsilla voisi olla minimissään vuosi ja kolme kuukautta ikäeroa, jos homma olisi mennyt sillä tavalla, kun alun perin suunniteltiin. Mutta yleensä asiat eivät mene siten, kuin suunnitellaan. Ja tällä kertaa olen asiasta vain tyytyväinen, että meidän lapsosten ikäero on vähän reippaat kaksi vuotta (riippuen toki siitä, milloin pikkuveikka päättää itsensä ulkoistaa). Toki ikäero ei määritä sitä, miten lapset viihtyvät toistensa kanssa (ts. tulevat juttuun). Sen voi näyttää vain aika, miten yhteenmatsaavat persoonallisuudet meidän lapsilla tuleekaan olemaan.

Meille parin vuoden ikäero on passeli. Tässä muutama perustelu:


Sain olla lasten välissä työelämässä vuoden verran ennen uutta äitiyslomaa, joten käsitys missä työmaailmassa oikeasti mennään, ei ruostunut totaalisesti. Puhumattakaan siitä, mitä töissäolo ja aikuisten tekeminen ja seura teki mamman päälle. Mainitsemattakaan työssäolon positiivisia vaikutuksia avioliitolle ja perhe-elämälle. Toki olisin halunnut olla siellä vähän pidempäänkin, enkä jäädä sairaslomalle raskausviikolla 20. Mutta näillä mennään.

Esikoinen on nyt kohtalaisen omatoiminen. Osaa syödä itse, osaa auttaa tavaroiden paikalleenviemisesä (olkoonkin edelleen mestari niiden levittämisessä) jne. Ja pääasia: puhuu eli on ainakin edes jotenkin tulkittavissa, mitä hän tahtoo (sanoa). Joten minun käsiparini vapautuu suurimmaksi osaksi vauvan hoitoon. Olkoonkin, että meillä saattaa olla pahimmillaan kotona uhmaileva mustis-isosisko. Mutta se jää nähtäväksi.


Olen oikeasti toipunut sektiosta kunnolla. Toivuinhan minä sektiosta muutenkin ihan älyttömän hyvin. Kipulääkkeitä jouduin syömään viikon verran ja kahden päästä olisin ollut jo (henkisesti) valmis lenkille. Nyt voi olla varma siitä, että syvemmätkin kudokset ovat rauhassa toipuneet leikkauksesta. Ehdin jo myös unohtaa, kuinka raskaanaolo ei sovi mun kropalle. Nyt, kun raskausajan vaivat ovat palanneet ilokseni, olen onnellinen, että aika ehti kullata muistot tässä välissä. Samalla tavoin olen onnellinen siitä, että tämän on, Luojan kiitos, viimeinen kertani raskaana.

Ainon vauvavuosi ei ollut pahimmasta päästä, mutta rankka silti. Pitkät sairasteluputket rasittivat kaikista eniten mamman yläpäätä. Epämääräiset vatsavaivat, kasvun ja hitaan liikkellelähdön vahtaaminen neuvolassaz ja päiväunien lyhyys olivat kaikki omiaan myös imemään voimia. Nyt vatsavaivat ovat muisto vain (kunhan vehnä ja ruis pysyvät pois ruokavaliosta), neiti nukkuu pääasiassa heräämättä kymmenen tunnin yöunia ja ruhtinaalliset puolentoista-kahden tunnin päiväunet päälle, "kirimiskasvu" on erinomaista (totesi känisevä ja kriittinen neuvolalääkärimmekin) ja sairastelut tuntuvat olevan ainakin toistaiseksi voitettu kanta. Toki pientä nuhaa ja köhää on silloin tällöin, mutta ei mitään lähes kolme kuukautta kestävää sairastelusaagaa enää (toivottavasti ikinä!).

Olenpa oppinut äitiydestäkin paljon. En enää stressaa pikkuasioista. Olen löytänyt oman tapani olla äiti. Isommissa asioissa olen tarkka. Että päiväuniaikaan ei sovita mitään menoa, vaan nukutaan (koko perhe) päiväunet. Ne pelastavat koko poppoon loppupäivän. Samoin ruoka-ajoista pidetään kiinni. Mikään ei ole niin hirveää, kuin nälkäinen lapsi JA äiti. Paino sanalla äiti, koska meidän perheessä tunnetaan sanonta: "söisit itsesi kivaksi". Meidän perheessä on joissakin asioissa tiukkoja rajoja, mutta ne on asetettu rakkaudella.

Ainon ensimmäiset kaksi kuukautta heräsin herätyskelloon, kun lapsi piti herättää kolmen tunnin välein syömään. Olen aina ollut huonouninen ja önisevä vauva, olkoonkin sivuvaunussa, herätti minut tämänkin jälkeen lukuisia kertoja yössä. Päivällä, kun vauva nukkui (edes niitä kolmevarttisiaan), en malttanut itse nukkua ja univelka ehti kertyä aikamoiseksi. Vasta yksivuotispäivän lähetyessä nappasin luottoystäväni melatoniinin käyttöön taas. Se yhdistettynä Ainon muuttoon omaan huoneeseen, pelasti uneni. Se, että sain ennen uutta raskautta nukkua hyvän pätkän edes kohtalaista unta, piti minun muistini ja jaksamiseni kasassa.

Te lukijat, joilla on kaksi lasta, mikä ikäero teidän lapsillanne on ja millaisena koette sen?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!