keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Tahdon ja ymmärrän

Tässä, kun Naamakirja tunkee kasvoille sadannen kaverin Tahdon-päivitystä olen alkanut itsekin miettiä asiaa. Olen aina suhtautunut luontevasti homoseksuaaleihin. Ajatuksenjuoksuni on sitä rataa, että mitä erikoista siinä on tänään v. 2015? 

Ystäväni, joka oli meillä kylässä, kysyi meiltä kysymyksen, joka olisi ehkä pysäyttänyt jonkun. Minutkin se pysäytti, mutta eri näkövinkkelistä. Hän kysyi: "mitä, jos Aino tai Oiva toisi kotiin näytille omaa sukupuoltaan olevan rakkaan?" Yhteen ääneen sanoimme Isämiehen kanssa: "olisimme iloisia, että rakas nuori on löytänyt rinnalleen tärkeän Ihmisen".

Vasta ystäni lähdettyä aloin miettiä asiaa tarkemmin. Lähinnä siitä näkövinkkelistä, ettei tämä ole kaikille vanhemmille näin helppoa. Kuinka kamlaa olisikaan, jos lapsi joutuisi piilottelemaan sukupuolista suuntaumistaan omilta vanhemmiltaan tai vanhemmat eivät hyväksyisi lapsen uutta kumppania. 

Samalla sydäntäni särkee, että maassamme on tälläkin hetkellä lukuisia pareja, jotka eivät pääse naimisiin rakastamamsa ihmisen kanssa. Kiitos vain, antiikinaikainen lainsäädäntömme, joka toivottavasti pian muuttuu. 

Viime päivinä on puhututtanut lapsisurmat. En lue koskaan mitään lapsia koskevia uutisia (elleivät ne ole erityisen iloisen aiheisia). Tunnen itseni ja tisän, miten nämä jutut jäävät särkemään sielua liian pitkäksi aikaa. En ole lukenut keskusteluita, mutta olen lukenut aiheesta kirjoitettuja blogikirjoituksia.

Tässä oma versioni. Tai hajatelmia aiheesta. Mikään ei ole tarpeeksi kova syy satuttaa tai tappaa lapsi. Ei mikään. Mutta ymmärrän äidin tunteen siitä, ettei tilanteessa ole enää muuta ulospääsyä kuin tappaa itsensä. Olen itse ollut kymmenisen vuotta sitten tilanteessa, jossa mietin samaa. Mietin jopa, että millä tavalla henkeni ottaisin. Sain kuitenkin kasattua itseni, ja vannoin, että kukaan toinen ihminen ei saa minua päättämään päiviäni. 

Ymmärrän unikroonikkona, kuinka mustalta elämä alkaa näyttää, kun nukkuu kuukausia tai vuosikausia huonosti. Elämästä alkaa kuolla ilo. Ymmärrän jatkuvien kovien kipujen kanssa elävää, että kipu eristää ja vammauttaa. Se estää sinua rentoutumasta liikunnan avulla. Se kaventaa elämänpiiriä, kun ylimääräinen lenkki kyynärsauvojen kanssa aiheuttaa entisäkin pahemmat kivut seuraavaksi yöksi ja päiväksi. Poden jatkuvasti järkyttävän huonoa omatuntoa, kun kilahtelen perheenjäsenille kotona. Pinnani on normaalistikin lyhyt ja kiihdytysaika nollasta sataan kaksi sekuntia. Olen purrut poskilihakseni kipeiksi, etten jatkuvasti huutaisi kotona. Koska eiväthän rakkaat ole syyllisiä siihen, että minuun sattuu, enkä saa nukuttua. Mutta valitettavasti he joutuvat nyt olemaan eturintamassa. Tekisi mieli mennä jonnekin ihan yksin, jossa en ole vaivaksi kenellekään, enkä huutaisi kenellekään. Olen sanonutkin kotona "olen pahoillani, sääliksi käy teitä, kun teillä on näin vaikea äiti/aviovaimo". 

Lääkäriltä ei apua saa, kun kuulemma näytän liian hyvältä. Meikillä saa ihmeitä aikaiseksi ja tyyni ulkokuori hoitelee loput. Lääkäri vain totesi, ettei "noin lievä vaurio röntgenkuvissa voi aiheuttaa tuollaisia kipuja". Mieleni teki kirkua. Pitääkö minun oikeasti romahtaa tth-lääkärin vastaanotolla, että tulen kuulluksi? Olen yrittänyt jaksaa hokemalla, joka on aiemmin auttanut minua jaksamaan "Jaksa vielä yksi päivä." Enää se ei auta, kun leikkaus on edessä vasta kuukausien päästä ja sinne tuntuu olevan loputtomalta suolta tuntuva aika. 

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Poistin mun edellisen kommentin, kun tuo tekstisi alkupuoli jäi kommentoimatta... Painavaa, mietityttävää asiaa. Mä en halua myöskään miettiä yhtään syvällisemmin, miksi äiti surmaa lapsensa. Rankka, karmaiseva aihe, jonka miettimisestä tulee oksettava olo. Tahdon-kampanjan suhteen mulla puolestaan on neutraalimpi suhtautuminen: antaa kaikkien kukkien kukkia! Jokaisella on oikeus olla mitä on.

    Sitten kipu... Kivun aiheuttamat asiat siis ovat tuttua asiaa kuten tiedät. Aiheeseen suhtaudun tunteella ja kokemuksen syvällä rintaäänellä, valitettavasti. Kivut aiheuttavat arkeen sellaista kärsimystä ja negatiivisuutta, jota kenenkään ei soisi kokevan. On vaan pakko jaksaa päivä kerrallaan... Ja jostakin löydettävä niitä asioita, jotka kääntävät ajatukset hyviin asioihin. Ei niin helposti sanottu kuin tehty, vaikka mä koitankin niin positiivinen olla...

    VastaaPoista

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!