Vika päivä

Kävin töissä perehdyttämässä sijaiseni. Tai sen, mitä yhdessä päivässä ehtii perehdyttää. Kollegani sanoi, että se, mitä en ehdi perehdyttää, hän hoitaa loppuun. Vaikka kyseessä oli sinänsä helppo päivä, asioiden läpikäyntiä, oli päivä kuitenkin koettelemus. Illalla olin ihan raatoväsynyt, supisteli koko illan ja oli muutenkin huono olo. Päädyin mittamaan verenpaineet, ja ne selittivät osin huonoa oloani. Nyt sain olostanikin varmistuksen sille, että minun kuuluu loppuaika olla kotona, ei minusta saa enää työkuntoista hyvällä tahdollakaan.

Tällä kertaa töistä poisjäänti kävi kivuttomammin kuin viimeksi. Silloin jäin sairaslomalle rv:lla 30 ja itkin viikon verran kotona sitä, että jouduin "luopumaan" töistäni ja ihanista kollegoistani. Toki kollegoita tulee taaskin ikävä, mutta silti suhtaudun asioihin rationaalisemmin tällä kertaa. Jotta pikkuveikka pysyisi mahassa mahdollisimman pitkään, on minun nyt otettava iisisti.

Kaksi kollegaa vitsailivat, "ei kahta ilman kolmatta". Mä totesin, että jos joku muu on raskaana mun puolesta ja synnyttää sen lapsen, niin sitten ehkä. Onneksi ollaan Isämiehen kanssa samaa mieltä meidän perheen lapsiluvusta. Tuntuu hyvältä, että tämän vauvan ulkoistettua itsensä, meidän perhe on valmis.

Mitä sitten meinaan tehdä tämän kolmen kuukauden aikana, joka minulla on laskettuun aikaan? Viime viikolla kävin läpi Ainon pieneksi jääneet vaatteet. Isämies teki miehen työn raahatessaan ne vinttikomerosta alas. Setvasin ne läpi ja otin erilleen uniseksit, myös pojalle sopivat vaatteet. Erikseen kasseihin päätyivät selkeästi tyttökuosiset vaatteet, jotka näillä näkymin matkaavat serkkutytön vauvalle sen synnyttyä. Ihanaa, että pääsen noin helpolla eroon siitä vaatevuoresta!

Ensin ajattelin varata ajan kauneushoitolaan, mutta sitten tajusin, että en pysty enää makaamaan selälläni hoidon kestoaikaa. No, aion kuitenkin hemmotella itseäni pienesti. Jalkahoito, mammashiatsu, hieroja ja naprapaatilla käynti on suunnitteilla. Lisäksi aion lukea muutaman kirjan. Ainoat kirjat, jotka olen Ainon syntymän jälkeen lukenut, ovat olleet mamma/ kasvatus/ kestovaippa-aiheisia. Nyt voisin lukea jonkun ihan hömpän romaanin ja vain nauttia lukemisesta. Samalla ajattelin tyhjentää kertynyttä aikakauslehtipinoa, jonka madaltamiseen ei tunnu arjessa olevan aikaa. Tv:n digiboksilta löytyy monia sellaisia leffoja, joista Isämies ei suuremmin välitä. Nyt voin tehdä sinnekin tilaa katsomalla elokuvia päiväsaikaan. Sitten olisi tarkoitus (jos olo sen sallii), maalata lastensänky ja yrittää saada Aino nukkumaan siihen, jotta pinnis vapautuisi pikkuveikalle. Aiommepa Isämiehen kanssa karata kahdenkeskistä laatuaikaa viettämäänkin tässä vielä. Hotelliyö sileissä lakanoissa, ravintolassa hyvää ruokaa, kahdenkeskistä aikaa ja hotelliaamupala kuulostaa enemmän kuin houkuttelevalta.

Kateudesta

Eräässä seuraamassani blogissa, Karkkipäivässä, oli mielenkiintoinen postaus kateudesta. Postaus on pyörinyt päässäni sen lukemisesta lähtien lähes taukoamatta ja jotenkin koen, että minunkin pitää kirjoittaa aiheesta.

Nuorempana olin kateellinen. Hyvätuloisten vanhempien lapselle, kaverilleni, joka olisi saanut kaiken, mitä olisi tohtinut pyytää. Mallikasvoiselle ja -kroppaiselle ystävälleni, joka sopisi suoraan Pariisin muotilavoille. Kaverilleni, joka voi syödä mitä vaan lihomatta grammaakaan. Tai ystävälleni, jonka iho näyttää meikkaamattomanakin täydelliseltä. Tai tuttavalle, jonka lauluääni on kuin enkelin. Tai erään, joka pukeutuu aina tyylikkäästi, kuin suoraan muotilehdestä. Tai sille, joka meikkaa kuin ammattilainen. 

Sitten pysähdyin miettimään. En enää muista, mikä sen sai minussa aikaiseksi, mutta kuitenkin pysähdyin. Mietin, kuinka paljon positiivista energiaa elämästäni lähtee tuon kadehtimisen seurauksena?  Kuinka paljon aikaani menee "hukkaan" haikailemalla jotakin sellaista, jota en voi itse saavuttaa? 

Nykyään en enää osaa olla kateellinen. Se ei ole minulta mitään pois, jos joku sattuukin syntymään kultalusikka suussa, omaamaan täydelliset ulkonäkögeenit tai olemaan ammatissaan superhyvä. Hyvä hänelle. Sen sijaan olen pyrkinyt kehittämään itsessäni niitä tunnistettuja heikkouksia: kärsimättömyyttä, perfektionismia, toisten lauseiden täydentämistä ja järjestelmällisyyden puutetta.

Tunnistan myös  itsessäni aiempaa paremmin vahvuuksiani. Samalla, kun lopetin muiden kadehtimisen, olen alkanut antaa ihmisille positiivista palautetta heidän positiivisista puolistaan. Jos jollakin on ihanat sukkahousut, miksen mainitsisi asiasta? Jos joku näyttää tänään harvinaisen kauniilta, miksi en sanoisi sitä ääneen? Jos jollakin on todella kaunis neuletakki (kuten viime viikolla asioilla käydessäni oli), kehaisin sitä ja samalla kysyin, mistä se on mahdettu ostaa. Se ilme, jonka kommenttini saa aikaan vastapuolen kasvoilla, on aina sen pienen lauseen arvoinen. Minulle itselleni tulee niiiin hyvä mieli siitä, kun saan nostaa muita. Antaa kehuja kun aihetta on. Innostaa ja tsempata, ihailla ja kehua. Koska kyllä niitä negatiivisiakin sanoja tulee ihan riittämiin käytettyä.

Blogimaailmassa nautin sujuvasta sana säilän käyttämisestä. Esimerkkinä tästä upean kirjoittajan lahjan saaneet Anna ja Onia. Heidän soljuvaa tekstiään on aina suuri ilo lukea. Toivoisin itsekin olevani parempi kirjoittaja ja pyrin siinä kehittymäänkin. Mutta Onian ja Annan kaltainen taituruus on lahja. Mitä sitä kadehtimaan?

Nautin myös aidon elämän kuvaamisesta. En jaksa lukea blogeja, joiden elämä on kuin kiiltokuvaa vailla ryppyjä. Ne tuntuvat yleensä keinotekoisilta, eivätkä ole samaistuttavia. Kenenkään elämä ei ole oikeasti sellaista. En kaipaa Vuitton-ostosvinkkejä, luksusmatkoja tai jatkuvaa shoppailua. Nautin siitä, että elämää kuvataan kaikilta kanteilta, myöskään niitä negatiivisia panttaamatta. Tästä elämänmakuisuudesta nautin mm. aiemmin mainuttujen lisäksi Eevin blogissa.

Edit. Tällä postauksella en dissaa Karkkipäivää-Sannia tai ketään muutakaan, joka tuntee kateuden pistoja sydämessään. Tämä postaus esittelee vain oman näkökantani asiaan.

Oletko sinä kateellinen? Mistä aiheista?

Ohi on

Eilen kävin sokerirasituksessa. En niinkään jännittänyt sen sokerilitkun juomista, vaan lähinnä etukäteen minua hirvitti se paaston pituus. Kun alan edelleen herkästi pahoinvoida, jos olen syömättä vähänkään pidemmän aikaa. Aamu tuntui superpitkältä, kun esikoinen päätti herätä jo ennen viittä. Toisaalta aamu taas meni yllättävän kivuttomasti Ainon kanssa touhutessa ja pian olinkin jo lykkimässä rattaita kohti hoitopaikkaa ja itse tassuttelemassa kohti terveysasemaa.

Ensimmäinen tunti oli minulle taas se vaikein. Kuvotti ja pyörrytti. Onneksi meidän labrassa pääsee verikokeiden väliajoiksi makuuasentoon. Tai ainakin minä pääsin, kun valittelin heikkoa oloa ja matalaa verenpainetta. Siinä se pari tuntia vierähti netissä puhelimella surffatessa ja musiikkia mp3-soittimesta kuunnellen. Onneksi asumme aivan terveysaseman lähellä. Oli ihanaa, kun sai tutkimuksen jälkeen haukata ensin vähän raitista ilmaa ja sitten murua rinnan alle. Olin jotenkin tosi väsynyt myöhäisen aamupalan jälkeen ja sitten kömminkin suosiolla hetkeksi päikkäreille.

Eilen käväisin myös työpaikalla. Kävin sopimassa käytänteistä sijaiseni aloittaessa ensi maanantaina. Perehdytän häntä kahtena päivänä, sen jälkeen muut hoitavat loput. Tuntuu hyvältä, että sekin asia on nyt selvä, eikä tarvitse miettiä, milloin sijainen aloittaa ja kuka hän on. Sijaiseni on alalla kokenut konkari, joten en ole yhtään huolissani hommien hoitumisesta. Viime aikoina on paljon puhuttu ikärasismista työelämässä. Minusta tuntuu todella hyvältä tarjota työpaikkaa isoissa yt-neuvotteluissa kenkää saaneelle yli viisikymppiselle naiselle, jolla saattaa olla vaikeuksia työllistyä nykyisillä kovilla työmarkkinoilla.

Nyt vain jännään sokerirasituksen tuloksia. Terveydenhoitaja sanoi, että soittaa, jos arvot ovat koholla. Muuten saan tietää tulokset vasta seuraavalla neuvolakäynnillä parin viikon päästä.

Ikäerosta ja vanhemmuudesta

Mammakaverini lainasi eilen NaamaKirjaan partioliikkeen isän, lordi  Baden-Powellin lauseen: "Paras lahja mitä ikinä voit lapsellesi antaa, on sisarus". Kauniisti sanottu, mutta... Itse ainokaisena lapsena kasvaneena sanoisin, että paras lahja, minkä voi lapselleen antaa, on aikuisen aito läsnäolo ja välittäminen. Sitä ei korvaa mikään sisarussuhde.

Eevi kirjoitti taannoin lasten ikäerosta ja haastoi minutkin kirjoittamaan samasta aiheesta. Meidän lapsilla voisi olla minimissään vuosi ja kolme kuukautta ikäeroa, jos homma olisi mennyt sillä tavalla, kun alun perin suunniteltiin. Mutta yleensä asiat eivät mene siten, kuin suunnitellaan. Ja tällä kertaa olen asiasta vain tyytyväinen, että meidän lapsosten ikäero on vähän reippaat kaksi vuotta (riippuen toki siitä, milloin pikkuveikka päättää itsensä ulkoistaa). Toki ikäero ei määritä sitä, miten lapset viihtyvät toistensa kanssa (ts. tulevat juttuun). Sen voi näyttää vain aika, miten yhteenmatsaavat persoonallisuudet meidän lapsilla tuleekaan olemaan.

Meille parin vuoden ikäero on passeli. Tässä muutama perustelu:


Sain olla lasten välissä työelämässä vuoden verran ennen uutta äitiyslomaa, joten käsitys missä työmaailmassa oikeasti mennään, ei ruostunut totaalisesti. Puhumattakaan siitä, mitä töissäolo ja aikuisten tekeminen ja seura teki mamman päälle. Mainitsemattakaan työssäolon positiivisia vaikutuksia avioliitolle ja perhe-elämälle. Toki olisin halunnut olla siellä vähän pidempäänkin, enkä jäädä sairaslomalle raskausviikolla 20. Mutta näillä mennään.

Esikoinen on nyt kohtalaisen omatoiminen. Osaa syödä itse, osaa auttaa tavaroiden paikalleenviemisesä (olkoonkin edelleen mestari niiden levittämisessä) jne. Ja pääasia: puhuu eli on ainakin edes jotenkin tulkittavissa, mitä hän tahtoo (sanoa). Joten minun käsiparini vapautuu suurimmaksi osaksi vauvan hoitoon. Olkoonkin, että meillä saattaa olla pahimmillaan kotona uhmaileva mustis-isosisko. Mutta se jää nähtäväksi.


Olen oikeasti toipunut sektiosta kunnolla. Toivuinhan minä sektiosta muutenkin ihan älyttömän hyvin. Kipulääkkeitä jouduin syömään viikon verran ja kahden päästä olisin ollut jo (henkisesti) valmis lenkille. Nyt voi olla varma siitä, että syvemmätkin kudokset ovat rauhassa toipuneet leikkauksesta. Ehdin jo myös unohtaa, kuinka raskaanaolo ei sovi mun kropalle. Nyt, kun raskausajan vaivat ovat palanneet ilokseni, olen onnellinen, että aika ehti kullata muistot tässä välissä. Samalla tavoin olen onnellinen siitä, että tämän on, Luojan kiitos, viimeinen kertani raskaana.

Ainon vauvavuosi ei ollut pahimmasta päästä, mutta rankka silti. Pitkät sairasteluputket rasittivat kaikista eniten mamman yläpäätä. Epämääräiset vatsavaivat, kasvun ja hitaan liikkellelähdön vahtaaminen neuvolassaz ja päiväunien lyhyys olivat kaikki omiaan myös imemään voimia. Nyt vatsavaivat ovat muisto vain (kunhan vehnä ja ruis pysyvät pois ruokavaliosta), neiti nukkuu pääasiassa heräämättä kymmenen tunnin yöunia ja ruhtinaalliset puolentoista-kahden tunnin päiväunet päälle, "kirimiskasvu" on erinomaista (totesi känisevä ja kriittinen neuvolalääkärimmekin) ja sairastelut tuntuvat olevan ainakin toistaiseksi voitettu kanta. Toki pientä nuhaa ja köhää on silloin tällöin, mutta ei mitään lähes kolme kuukautta kestävää sairastelusaagaa enää (toivottavasti ikinä!).

Olenpa oppinut äitiydestäkin paljon. En enää stressaa pikkuasioista. Olen löytänyt oman tapani olla äiti. Isommissa asioissa olen tarkka. Että päiväuniaikaan ei sovita mitään menoa, vaan nukutaan (koko perhe) päiväunet. Ne pelastavat koko poppoon loppupäivän. Samoin ruoka-ajoista pidetään kiinni. Mikään ei ole niin hirveää, kuin nälkäinen lapsi JA äiti. Paino sanalla äiti, koska meidän perheessä tunnetaan sanonta: "söisit itsesi kivaksi". Meidän perheessä on joissakin asioissa tiukkoja rajoja, mutta ne on asetettu rakkaudella.

Ainon ensimmäiset kaksi kuukautta heräsin herätyskelloon, kun lapsi piti herättää kolmen tunnin välein syömään. Olen aina ollut huonouninen ja önisevä vauva, olkoonkin sivuvaunussa, herätti minut tämänkin jälkeen lukuisia kertoja yössä. Päivällä, kun vauva nukkui (edes niitä kolmevarttisiaan), en malttanut itse nukkua ja univelka ehti kertyä aikamoiseksi. Vasta yksivuotispäivän lähetyessä nappasin luottoystäväni melatoniinin käyttöön taas. Se yhdistettynä Ainon muuttoon omaan huoneeseen, pelasti uneni. Se, että sain ennen uutta raskautta nukkua hyvän pätkän edes kohtalaista unta, piti minun muistini ja jaksamiseni kasassa.

Te lukijat, joilla on kaksi lasta, mikä ikäero teidän lapsillanne on ja millaisena koette sen?

Sika selässä

Mammapalstoilla surffatessa tulee välillä väkisinkin vastaan juttuja, joita en voi käsittää. Tässä muutama, jotka saivat spontaanin naurun aikaiseksi:

(Lähde: http://lastentarviketukku.fi/vauvan-vaatteet/866-unipussi-vauvalle.html)

Meillä unipussi on ollut hyvä keksintö, mutta miksi IHMEESSÄ vauva pitäisi laittaa johonkin pavun, chilin tai pingviinin malliseen unipussiin? MIKSI?

Toinen naurun aiheen aiheuttaja oli seuraava. Enää ei osteta sikaa säkissä, vaan sika kulkee selässä. OMG

(Lähde: http://www.hattentatti.fi/product_info.php?cPath=63_35_234&products_id=1259)

Tästä sai viikonalun parhaat naurut. Nyt voi jatkaa flunssailua sekä vakuutus- ja kännykkäasioiden kanssa säätämistä. 

Neiti Minä Itse

Samalla, kun nautin siitä, että lapsemme on päivä päivältä omatoimisempi, alkaa Minä Itse -vaihe myös rasittaa vanhemman pääkoppaa. Kun enää ei saisi auttaa missään, mutta kun pikkuneidin omat taidot eivät ihan vielä riitä, ja sitten alkaa alle metrin pätkällä palaa hermot. Pukeminen on nyt pahinta mahdollista. Vuorotellen tyttö huutaa korvia vihlovasti, vuorotellen heittäytyy ylikeitetyksi spagetiksi ja sätkii vuorotellen kaikkia raajojaan. Yritä siinä sitten pukea päälle. Voi kuinka odotankaan aikaa, että ei tarvitse enää pukea ulkoiluvaatteita päälle, kun lähtee ulkoilemaan.

Vaikka on samalla mahtavaa katsoa, kun tyttö oppii jatkuvasti uusia sanoja, käyttää kolmen-neljän sanan lauseita, muistaa ja tietää asioita (Minkä värisellä autolla mummi ajaa? Mitä tehdään torstaisin?), on tuon turhautumisen katsominen NIIN tuttua. Taas kuin peiliin katsoisi. Itse olen saanut vuosien varrella kehitettyä itselleni vähän pidempää pinnaa, mutta en voi sille mitään, että kun näen minikokoisen itseni raivoavan, kun sadetakin pukeminen jalkoihin ei tuota toivottua lopputulosta, alkaa suupieleni väkisinkin nykiä.

Pieni sydän

Viime yönä nukuin yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että tänään koitti se päivä. Se, kun kävisin Naistenklinikalla Myttysen sydäntutkimuksissa. Mitä lähemmäs puolenpäivän lääkäriaika koitti, sitä levottomammaksi kävin. Mieleen pyrki väkisinkin ajatuksia: "entä jos sittenkin?". Yritin pitää itseni rauhallisena, mutta lääkärin myöhässäolo ei ainakaan yhtään helpottanut tehtävää.

Lääkäri ultrasi vauvaa melkein vartin, kävi läpi kaikki tärkeimmät rakenteet ja elimet ja toki erityistarkastelussa oli sydän. Katsottiin väliseinämät, valtimot ja laskimot, kammiot ja niiden toiminta. Eli hyvin kattava tutkimus. Sen kymmenen minuutin aikana, mitä sydäntä käytiin läpi, ei näkynyt yhtään rytmihäiriötä/ lisälyöntiä.

Myttynen vastasi kooltaan 23 + 5 ja lääkärin mukaan on "kauniseliminen, sopusuhtainen sikiö". Lääkäri epäili, että silloin, kun niitä rytmihäiriöitä oli neuvolan dopplerilla kuulunut, Myttynen oli jotenkin sotkeutuneena napanuoraan tms. Mutta jos rytmihäiriöitä edelleen neuvolassa löytyy, laittavat neuvolasta uudelleen lähetteen Naistenklinikalle.

Nyt voi huokaista helpotuksesta ja kuten anoppini totesi tutkimustuloksen kuultuaan: "antaa pikkumiehen kasvaa ja jumpata rauhassa".