lauantai 11. helmikuuta 2012

Hukunko äitiyteen?


Ajatus on kaihertanut mielessäni jo pidemmän aikaa. Asia, jota olen tähän asti pyöritellyt vain omassa päässäni. Rohkeus kirjoittaa siitä blogiin muiden nähtäville, on puuttunut. Aihe, josta äitini ja anoppini ovat jo huomauttaneet. Silti haavoittuvaisuudenkin uhalla tahtoisin saada ajatuksiini selkeyttä ja koska kirjoittaminen on mitä parasta terapiaa (ja mahdollinen vertaistuki vielä parempaa), valotan nyt viimeaikojen tuntemuksia hiukan enemmän.

"Ongelmani" lienee varsin yleinen. Koen, että olen hukkunut äitiyteen. Ainoa odottaessani mielessäni ajattelin, että minusta ei tule sellaista äitiä, kuka ei olisi mitään muuta kuin äiti. Sitten kuitenkin kävi niin, että yritin suorittaa äitiyttä. Kun huomasin sen mahdottomaksi, luovuin siitä. Mutta yhä enemmän ja enemmän olen alkanut miettiä, olenko enää mitään muuta kuin äiti? Etenkin, kun Mikon kanssa kutsumme toisiamme isäksi ja äidiksi myös Ainon poissaollessa. Eihän äitiyteen "hukkumisessa" varmaan olekaan mitään vikaa. Nautin kotonaolosta ja Ainon kanssa touhuamisesta.

Nämä ajatukset tulevat koko ajan kuitenkin vahvempina mieleen. Ei vähiten sen takia, että olen parin kuukauden kuluttua palaamassa töihin, ensin isäkuukauden ajaksi. Osaanko enää olla mitään muuta kuin äiti? Muutaman kerran, kun olen ollut liikenteessä ilman tytärtäni, tunnen oloni hyvinkin orvoksi. Paistaako minusta kilometrin päähän, kuinka kovin ikävöin pientä tytärtäni vaikka kauppareissun aikana? Huomaako minusta, että en osaa juuri ajatella muuta kuin perheeseen liittyviä asioita? Osaanko joskus ajatella vain itseäni? Osaanko olla enää se sama rautainen oman alani ammattilainen, kun palaan töihin? Niin paljon, kuin työtäni rakastankaan, nämä epäilykset ovat tosi vahvana mielessäni, kun töihinpaluu lähenee.

Tähän mennessä en ole osannut lähteä edes harrastamaan mitään. Vaikka se tekisi varmasti pääkopalle ihan hyvää. Kun minusta on tuntunut, että haluan jakaa kalliit iltahetket perheen yhteisenä aikana. Mutta varmaan pitäisi "repäistä" ja tehdä jotakin vain itselleni.

1 kommentti:

  1. Ongelmasi on varmasti todella yleinen :) Luonto varmistaa, yleensä hyvällä menestyksellä, että äiti on lähes obsessiivisen kiinnostunut lapsensa hyvinvoinnista. Ihmisen poikanen on niin kertakaikkisen rääpäle, ettei se selviäisi muuten.

    Jos et kaipaa harrastusten pariin, mielestäni on ok että olet keskittynyt perhe-elämään tämän (lyhyen) ajan! Itse aloitin laulu- ja tanssitunnit 2-3 kk synnytyksestä, enkä olisi mitenkään jaksanut ilman, niin olennaisena nuo ilmaisukanavat kuuluvat minuun. Aluksi kyllä mietin koko ajan, että mitä hittoa täällä teen, eihän minun pitäisi jättää lastani edes tunniksi, edes isänsä hoitoon!

    Töihinpaluuta odotin ja jännitin kovasti. Lopulta oli sellainen olo, että en jaksa enää päivääkään turhautuneen pikku energiapommin kanssa kotona. Vaikka yritin keksiä hänelle kaiken maailman ohjelman, mikään ei tuntunut purkavat herran energiavarastoja tarpeeksi. Ihmettelin jo kolmikuukautisen kanssa että jaa, alle kolmivuotiaat ei siis asiantuntijoiden mukaan tarvitse virikkeitä, mitäs meillä sitten tapahtuu...

    Päiväkoti olikin sitten lähestulkoon paratiisi. Ainakin ensimmäisten viikkojen perusteella kaikki on sujunut helposti ja poika viihtyy älyttömän hyvin. Minua on alkanut itkettää lähtiessä, mutta siksi että näen ikkunasta, kuinka terhakkana poika istuu aamupuuron ääressä ja lusikoi sitä kuin iso poika. Todella liikuttava näky!

    Töissä minulla on enemmän draivia ja ideoita kuin koskaan. Reilun vuoden tauko pitäisi olla pakollinen aina vähän väliä, lapsia tai ei :) Mikään ei ole unohtunut, muistan jopa yhteistyökumppanien sähköpostiosoitteet ulkoa. Samat asiat on helppoja, samat jännittää kuin aiemminkin.

    Vielä on aikaista sanoa, mutta tuntuu siltä etten tuo töitä kotiin ajatuksissani. Illalla meillä on lapsen kanssa kolmisen tuntia yhteistä aikaa. Odotin lahkeessa roikkumista, protestointia ym, mutta sellaista ei ole tullut. Hän on rauhallinen ja tyytyväinen, päivän riehumiset on hoidettu tarhassa. Me luetaan kirjoja, leikitään piilosta ja kikatetaan.

    Uskon, että teillä tulee kaikki sujumaan mallikkaasti! Näin pitkät äitiyslomat on historiallisesti tosi uusi juttu. Vielä ennen 1980-lukua Suomessakin maatalous ja teollisuus työllisti äidit aika nopeaan, ja ns. kotiäidit ei todellakaan ehtineet käydä jossain muskareissa ja äiti-vauvajumpissa kuten me nykyään. Historiallista taustaa vasten tämä "kaikkien alle kolmivuotiaiden paras hoitopaikka on koti" -mantra on vähintäänkin kummallinen. Lapset ovat myös erilaisia. Ainakin meikäläisen sosiaaliselle ja aktiiviselle lapselle päiväkoti 4 pv viikossa vaikuttaisi yllätyksekseni olevan PAREMPI vaihtoehto kuin koti.

    VastaaPoista

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!