Eilen vietettiin ystävänpäivää. Teini-ikäisenä ystäväpäivää tuli juhlistettuakin. Läheteltiin kortteja, ostettiin lähimmille ystäville se joku pieni pehmolelu, tuli käytyä leffassa. Vaikka tänä vuonna ei itse tullut läheteltyä kortteja tai ostettua mitään, valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi ilahtunut Isämiehen kotiin kiikuttamasta praliinirasiasta.
Näin kyynistyneenä vanhempana olen sitä mieltä, että ystävänpäivä on yksi päivä vuodessa. Tosi ystävä on rinnallasi niinä kaikkina muinakin päivinä ja hänen olemassaolostaan kiittäminen tasan yhtenä päivänä vuodessa on täysin riittämätöntä. Hän seisoo käsi kädessäsi oli sade tai paiste, tuuli tai myrsky. Hänelle voit aina soittaa, oli kerrottavana huonoja tai hyviä uutisia. Häneen voit luottaa kuin kallioon.
Ystäviä on tullut elämääni mitä erilaisimpia teitä. Osa ystävyyksistä on kestänyt jonkun tietyn ajan. Näistä koen tiettyä haikeutta, mutta samalla ajattelen, että jotkut ystävyydet on tarkoitettu määräaikaisiksi. Että sen tietyn ihmisen pitää kulkea rinnalla vain sen tietyn pätkää matkaa. Joidenkin kanssa tuntuu siltä, kuin ensitapaamisella oltaisiin tunnettu vuosia. Ja vaikka tapaamisen välillä olevaa ajallista välimatkaa olisi ollut pitkältikin, on ihana huomata, että henkinen välimatka on koko ajan ollut yhtä lyhyt ja juttu jatkuu siitä, mihin se edelliskerralla jäi.
Samalla pohdiskelen, millaiseksi mahtaa Ainon ystäväpiiri muodostua. Tuleeko hoitokavereista sellaisia ystäviä, joiden luokse mennään yökylään, joiden kanssa jaetaan salaisuuksia ja supistaan ensimmäisistä ihastuksista. Nyt Aino suhtautuu liikuttavan suloisesti uusiin ihmisiin. Ensin vilkutellaan ja huikataan rohkeasti hei, tarpeen vaatiessa vaikka kymmenen kertaa, ellei moikkauksen kohde aiemmin tajua morjestaa takaisin. Mutta sitten kun se morjestus tulee, alkaa pikkuneitiämme tavattomasti ujostuttaa.
Summa summarum: ystävyys on tärkeä juttu. Mutta mamman paras ystävä on kunnon uni. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!