keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Kateudesta

Eräässä seuraamassani blogissa, Karkkipäivässä, oli mielenkiintoinen postaus kateudesta. Postaus on pyörinyt päässäni sen lukemisesta lähtien lähes taukoamatta ja jotenkin koen, että minunkin pitää kirjoittaa aiheesta.

Nuorempana olin kateellinen. Hyvätuloisten vanhempien lapselle, kaverilleni, joka olisi saanut kaiken, mitä olisi tohtinut pyytää. Mallikasvoiselle ja -kroppaiselle ystävälleni, joka sopisi suoraan Pariisin muotilavoille. Kaverilleni, joka voi syödä mitä vaan lihomatta grammaakaan. Tai ystävälleni, jonka iho näyttää meikkaamattomanakin täydelliseltä. Tai tuttavalle, jonka lauluääni on kuin enkelin. Tai erään, joka pukeutuu aina tyylikkäästi, kuin suoraan muotilehdestä. Tai sille, joka meikkaa kuin ammattilainen. 

Sitten pysähdyin miettimään. En enää muista, mikä sen sai minussa aikaiseksi, mutta kuitenkin pysähdyin. Mietin, kuinka paljon positiivista energiaa elämästäni lähtee tuon kadehtimisen seurauksena?  Kuinka paljon aikaani menee "hukkaan" haikailemalla jotakin sellaista, jota en voi itse saavuttaa? 

Nykyään en enää osaa olla kateellinen. Se ei ole minulta mitään pois, jos joku sattuukin syntymään kultalusikka suussa, omaamaan täydelliset ulkonäkögeenit tai olemaan ammatissaan superhyvä. Hyvä hänelle. Sen sijaan olen pyrkinyt kehittämään itsessäni niitä tunnistettuja heikkouksia: kärsimättömyyttä, perfektionismia, toisten lauseiden täydentämistä ja järjestelmällisyyden puutetta.

Tunnistan myös  itsessäni aiempaa paremmin vahvuuksiani. Samalla, kun lopetin muiden kadehtimisen, olen alkanut antaa ihmisille positiivista palautetta heidän positiivisista puolistaan. Jos jollakin on ihanat sukkahousut, miksen mainitsisi asiasta? Jos joku näyttää tänään harvinaisen kauniilta, miksi en sanoisi sitä ääneen? Jos jollakin on todella kaunis neuletakki (kuten viime viikolla asioilla käydessäni oli), kehaisin sitä ja samalla kysyin, mistä se on mahdettu ostaa. Se ilme, jonka kommenttini saa aikaan vastapuolen kasvoilla, on aina sen pienen lauseen arvoinen. Minulle itselleni tulee niiiin hyvä mieli siitä, kun saan nostaa muita. Antaa kehuja kun aihetta on. Innostaa ja tsempata, ihailla ja kehua. Koska kyllä niitä negatiivisiakin sanoja tulee ihan riittämiin käytettyä.

Blogimaailmassa nautin sujuvasta sana säilän käyttämisestä. Esimerkkinä tästä upean kirjoittajan lahjan saaneet Anna ja Onia. Heidän soljuvaa tekstiään on aina suuri ilo lukea. Toivoisin itsekin olevani parempi kirjoittaja ja pyrin siinä kehittymäänkin. Mutta Onian ja Annan kaltainen taituruus on lahja. Mitä sitä kadehtimaan?

Nautin myös aidon elämän kuvaamisesta. En jaksa lukea blogeja, joiden elämä on kuin kiiltokuvaa vailla ryppyjä. Ne tuntuvat yleensä keinotekoisilta, eivätkä ole samaistuttavia. Kenenkään elämä ei ole oikeasti sellaista. En kaipaa Vuitton-ostosvinkkejä, luksusmatkoja tai jatkuvaa shoppailua. Nautin siitä, että elämää kuvataan kaikilta kanteilta, myöskään niitä negatiivisia panttaamatta. Tästä elämänmakuisuudesta nautin mm. aiemmin mainuttujen lisäksi Eevin blogissa.

Edit. Tällä postauksella en dissaa Karkkipäivää-Sannia tai ketään muutakaan, joka tuntee kateuden pistoja sydämessään. Tämä postaus esittelee vain oman näkökantani asiaan.

Oletko sinä kateellinen? Mistä aiheista?

2 kommenttia:

  1. Hei,

    kommentoisin anonyyminä.

    Olen itse kamppaillut lähes elämäni ajan kateutta ja vertailua vastaan. Kärsin siitä ajoittain aika paljon, joskus on helpompia päiviä.

    Se on totta, että kateus syö sisältä.

    Minulle tuottaa vaikeuksia esim. Facebookin käyttö, koska siellä on paljon onnellisuutta esillä. On myös kumma, että vaikka itsellä on kaikki mitä on toivonut, niin silti olen kateellinen.

    Esim. esikoiseni syntyi vuoden lopulla ja kun naapuriin muutti lapsiperhe, jossa oli samanikäinen lapsi, aloin olla todella epävarma siitä, syntyvätkö "parhaat muotovaliot" ehkä sittenkin kesällä kuten heidän lapsensa olikin syntynyt. Googletin jopa tutkimuksia asiasta, ja aina kun löytyi joku tutkimus, joka todisti että marraskuussa syntyvät sairastavat vähemmän vaikkapa vyöruusua, hurrasin ja samalla näpäytin mielessäni sitä toista perhettä.

    Ja sitten kun tuli päinvastainen uutinen - vaikkapa urheilumenestyksestä - mahaani muljaisi ja saatoin ahdistua ihan fyysisesti. Oli monta iltaa kun vuoden vanha lapseni pyöri söpönä pötkylänä lattialla ja minä vain tuijotin facebookista naapurin vauvan kuvaa ja katsoin kohta kohdalta: "silmät - on niissä sittenkin epäsymmetriaa, jes olemme voitolla", tai jotain muuta. Tiesin että ajatukseni olivat naurettavia, mutta olin niin niin epävarma.

    Tämä tällainen vertailu ja koko ajan oman elämän "parhaiten" sujuminen jatkuu yhä, mutta on hieman lieventynyt neljän vuoden aikana. Se haittaa ennen muuta minua itseäni.

    Kateuden ja vertailun taustalla on hylätyksi tulemisen pelkoa ja epävarmuutta. Ulospäin harva uskoisi, sillä olen korkeasti koulutettu jne.

    Kiitos blogistasi :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos anonyymi rohkeasta kommentistasi! Mielestäni on todellista vahvuutta myöntää olevansa kateellinen ja vielä tunnistaa ne omat kipupisteensä. Kuten postaukseni loppuun laitoinkin, en koe mitenkään paremmuutta siinä, että en osaa olla kade. Mielestäni kateus on kuitenkin tyypillisin ihmiselämään kuuluva tunne.

    VastaaPoista

Jätäthän puumerkin käynnistäsi, kiitos!